tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhdessä onnellisempaa

Luin tänään tutkimuksesta, jossa etsittiin hyvinvoinnin lähdettä. Tutkimus on amerikkalainen ja siinä tarkasteltiin eri lähtökohdista elämään ponnistelevia miehiä. Osa tuli köyhistä oloista Bostonissa ja osa oli käynyt Harvardin. Ensimmäiset tutkimukset kohdistuivat vuosiin ennen toista maailmansotaa. Viimeisimmät tälle vuosituhannelle.

Tutkimuksen lopputulos on tutkijan mielestä yksinkertainen: hyvät ihmissuhteet luovat sekä fyysistä että psyykkistä hyvinvointia. Olen itse tavoitellut sitä omilla elämänvalinnoillani. Menin aikoinaan naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa sainkin elää nuoren aikuisen elämän vaiheet. Perheen perustamisen, lasten hankinnan ja heidän kasvattamisen nuoruusiän ohitse - aikuisuuden kynnykselle. Olen siitä kiitollinen hänelle. Ja toki lapsilleni.

Mutta aikojen saatossa havaitsin, että tuo parisuhde ei enää toiminut. Se ei luonut minuun uskoa elämään tai tuonut sitä turvaa, mitä tarvitsin. Olin yksin parisuhteessa.

Se pakotti muuttamaan omaa elämääni. Helppoa se ei ollut. Pitkään mietin, kuinka toimin. Mutta lopulta rohkenin ja tunnustin, ettei se avioliitto ollut enää minua eikä ex-puolisoani varten.

Nyt olen uudessa liitossa. Rakentamassa uutta suhdetta. Uskoen ja luottaen tämän parisuhteen luovan ympäristön, joka on kannustava ja rohkaiseva. Suhde, jossa saa olla sellainen kuin on. Tai oikeastaan hyvä suhde antaa mahdollisuuden kasvuun. Hyvä suhde mahdollistaa onnellisen elämän siemenen. Sellaisen, jossa voi luottaa mahdollisuuksiinsa ja joka tukee silloin kun suru painaa tai jossa nauretaan yhteisille asioille. Sellainen, jossa ei koe olevansa yksin.


Hyvä parisuhde on kuin viini. Paranee vuosien myötä. (Vanha viidankon sanonta).


Haluan myös kirjoittaa hiukan nurjasta puolesta. Siitä, mikä ei tuo onnea. Siis ihmissuhteet, jotka latistavat ja kuluttavat.

Nelli kirjoitti viimeksi, kuinka raskasta on jäädä ulkopuolelle. En voi tietää, mitä kaikkea hän tuntee. Enhän voi sitä itse tuntea. Voin vain tuntea sen, miltä itsestäni tuntuu, kun valintani ja vaimoni eivät kelpaa. Kun minut jätetään ulkopuolelle sen, mihin ennen kuuluin. Sillä sekin on totta. Siitä lyhyesti (mutta vain osa):

Veljeni, jotka ovat olleet elämässäni mukana koko ajan ovat sulkeneet ovensa. Tai kolmesta veljestä kaksi. Toinen heistä sanoi  minulle viimeisinä sanoinaan (tai ainakin toistaiseksi), että pidetään elämämme erillään. Se sana on pitänyt. Hän ei halua tekemisissä kanssani. Hänen vaimonsa on osoittautunut toimillaan olevansa samaa mieltä. Heidän toimintansa saa minut surulliseksi. Se on kuorma, joka syö sitä hyvää, mikä nykyisessä parisuhteessa rakentuu.

Mietin kyllä usein, että minulla ja Nellillä on yksi yhteinen uhka, jota vastaan taistelemme. Olemme asiassa samalla puolella. Vaikka välillä se tuntuukin yksinäiseltä. Siis samaan aikaan se on osa yhteistä tarinaamme

Onnellisen elämän avaimet ovat kuitenkin nyt minun ja hänen käsissään. Ne eivät ole kenenkään muun käsissä. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan yksinäisyys on pahinta. Sitä vastaan olen toiminut ja siksi olen parisuhteessa. Aina uusperheen elämä ei ole helppoa. Meihin kohdistuu paljon ympäristön odotuksia ja pettymyksiä. Erilaisia tunteita. Ymmärrän vasta nyt, kuinka paljon aikaa tarvitsemme perheytymiseen. Siitä kuitenkin ensi kerralla.

Pelastuksena on parisuhteen rakentaminen. Se, että rakennan suhdetta Nelliin. Muut tulkoot sen myötä.

Nyt kuitenkin mietin jo iltaa ja kuinka saan olla hänen vierellään. Sitä kaipaan joka päivä. Se on onnellista, koska se on mahdollista. Siis olla lähellä toista.

JK. Linkki tutkimustuloksista kertovaan artikkeliin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ero ja ihmissuhteet

Ihana, rauhallinen viikonloppu. On ollut kerrankin aikaa. Aikaa itselle ja aikaa parisuhteelle. Aikaa vaan olla. Se tekee ihmeitä. On ollut aikaa nauttia toisistamme ja pitkistä, rauhallisista aamuista. On ollut aikaa tehdä yhdessä pitkä juoksulenkki kera saunan, katsoa leffa, tehdä hyvää ruokaa, lukea, siivota, miettiä mukaan otettavia tavaroita tulevalle lomareissulle. Kun on aikaa, on sekä mahdollisuus olla ajattelematta mitään, että antaa aikaa ajattelulle. Tänä viikonloppuna olen ehtinyt molempia.

Viikonlopun aluksi ajatukset pyörivät paljon siinä, miten minä en kuulu puolisoni elämän siihen puoleen, joka hänellä on ollut ennen minua. Tai se puoli ei kuulu minun elämääni, miten päin vaan. Kuvaavinta varmasti on sanoa, että minua ei haluta sinne. Tämä teema on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina, koska kuluneella viikolla oli jälleen tilaisuus, johon kutsuttiin perhepiiriä, mutta samalla sanottiin, että minä en ole tervetullut. Pohdin taannoin kirjoituksessani sitä, missä kohtaa on vain vedettävä raja ja sanottava, että tulemme joko yhdessä tai emme ollenkaan. Että on erittäin epäkohteliasta jättää toinen kutsumatta. Nyt meillä ei kai ollut valinnanvaraa, koska tilaisuus oli sellainen, johon Antti ehdottomasti halusi mennä. Ei voinut edes miettiä, että jäisi pois. Hänen piti vaan hyväksyä, että joutuu menemään yksin ja minun se, ettei minua haluttu paikalle. 

Se sai minut pohtimaan sitä, miten eri tavoin ihmiset lähipiirissä suhtautuvat eroon ja meihin. Ja, miten laajalti ero vaikuttaa ihmissuhteisiin. Ymmärrän sen, että eri-ikäisiin lapsiin vanhempien ero vaikuttaa eri tavoin. Minun lasteni on ollut suhteellisen helppoa ottaa Antti vastaan elämäänsä, tai ainakaan he eivät osoita suoraan mitään merkkejä siitä, ettei hän olisi tervetullut. He ovat minun ja isänsä eron aikaan olleet kaikki alle kouluikäisiä, joten he tuskin muistavat hämärästikään aikaa, kun asuimme yhdessä. Teini-ikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tilanne on ihan toinen. Ehdottomuus asioihin suhtautumisessa on hyvinkin kärjistynyttä, sekä valtava tarve löytää erolle syy(llinen) ja selitys. Paljon on toki myös kiinni siitä, miten lasten lähipiiri suhtautuu eroon ja viestii sitä lasten suuntaan. Jos kotona puretaan lapsille omaa pahaa oloa, mustamaaltaan ex-puolisoa ja hänen uutta puolisoaan sekä viestitään siihen suuntaan, että kunpa isä tulisi takaisin, ei lastenkaan ole helppoa mennä eteenpäin tai ajatella isän uudesta suhteesta mitään hyvää. Nuoren aikuisen selkeä päämäärä on yrittää saada liitomme hajoamaan uskoen, että sitten äiti ja isä palaisivat yhteen. Pystymättä suomaan edes pientä ajatuksen siementä sille, että kenties äidin ja isän avioliitto ei ollutkaan niin täydellinen, kun he kerran erosivat. Ja että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta.

Lapset ovat ihan oma kohderyhmänsä, kun puhutaan vanhempien erosta, mutta sitten tulee muu lähipiiri; omat vanhemmat ja sisarukset, ex-puoliso, ex-appivanhemmat ja ystävät. Pitkässä liitossa minun ystävistä on tullut meidän ystäviä ja appivanhemmista voi tulla hyvinkin läheisiä. Ja erosta huolimatta, he ovat edelleen lastemme isovanhempia. On siis kaikkien etu, eikä vähiten lasten, että suhteet heihin säilyvät. Meillä ex-appivanhempani tulevat meille poikien synttäreille ja ollaan muutenkin heidän kanssaan poikiin liittyvissä asioissa melko paljon tekemisissä. Ystävyyssuhteenikin ovat säilyneet kutakuinkin ennallaan, erosta ja uudesta liitosta huolimatta. 

Mutta mikä saa erossa lähipiirin kääntymään omaansa vastaan? Jos on pakko valita puoli, mitä sinällään en ymmärrä, eikö sen puolen lähtökohtaisesti pitäisi olla oma lapsi, veli tai sisko? Itse hämmästyin täysin jo puolien valitsemisen esiintymistä, mutta järkytyin siitä, miten ex-puoliso valitaan oman pojan/veljen sijaan. Ja kun pieni piiri ruotii ”omaa totuuttaan” tapahtuneesta ympäriinsä, niin äkkiä saa kokonaisen lauman sukua suhtautumaan torjuvasti. Toista näkökulmaa ei luonnollisestikaan haluta kuulla, koska se on väärä. Väärä ja väärin tehty, suhteessa siihen totuuteen ja suunnitelmaan, joka omaan päähänsä on luonut. Jokaisen lapsen tehtävähän on ilmeisesti elää vanhempiensa mielikuvaa ja tahtoa toteuttaen. 

En koe tarvetta avata tätä asiaa sen enempää, eikä kukaan kuitenkaan uskoisi, koska se on pahempaa kuin Boldarit ja Salkkarit yhteensä, mutta kun tätä kaikkea on jatkunut jo kolmatta vuotta, alkaa tulla kiintiö täyteen. Ymmärryksen löytämisen yrittämistäkin. Mutta ymmärryksen ytimenä ehkä kuitenkin se, että ihmiset voivat siis suhtautua ja reagoida lähipiirissä tapahtuvaan eroon hyvin eri tavoin ja toimia tavoilla, joita kukaan ei pysty etukäteen uskomaan ja realisoiduttuaan ymmärtämään. Ja kuten olemme saaneet huomata, eivät myöskään pysty tai halua yrittää ymmärtää mitään muuta kuin omaa näkökulmaansa. Kun ei ole kysymys oman elämänsä itse tekemästään ratkaisusta, ehkä kuitenkin kannattaisi yrittää. 


kevätauringon säteet olohuoneessamme


torstai 2. helmikuuta 2017

Mistä saa puhua?

Jäin pohtimaan eilisen kirjoitukseni jälkeen sitä, miten suoraan asioista voi puhua ja mitä saa sanoa ääneen. Paljon niistä rajoituksista on toki jokaisen oman pään sisällä, mutta väistämättä sitä törmää myös julkisiin mielipiteisiin ja normeihin siitä, mistä voi puhua ja kuinka suoraan. Sitä tuomitaan niin herkästi, tuntematta tilannetta, ihmisestä puhumattakaan. Uskallapa vaan sanoa ääneen, ettet äitipuolena rakasta puolisosi lapsia, tai että koet olevasi enemmän oma itsesi työssäsi kuin leikkiessäsi lastesi kanssa Barbeilla, niin olet jo leimattu huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Aina pitäisi vaan hyväksyä tilanne, olla hiljaa ja uhrautua. Kunhan tekee ja toimii niin kuin yhteiskunta odottaa ja pitää suunsa kiinni, niin kaikki on hyvin.

 Mutta anteeksi vaan, ei se niin toimi! Tai toimii se jollain tavalla ja jonkun näkökulmasta. Vesi virtaa Aurajoessa, vuodenajat vaihtuvat ja ikää karttuu, mutta tapahtuuko mielen sisällä ja ihmisen elämässä kehitystä? Ja ennen kaikkea, onko sitä onnellinen? Mihin ja kenelle riittää se, että on vaan hiljaa ja suorittaa elämää?

Mietin eilen illalla nukkumaan mennessä, että kirjoitinko liian suoraan? Toinko liian avoimesti esiin itselleni ja perheellemme intiimejä asioita? Mutta mitä järkeä olisi kirjoittaa sellaista siloteltua pumpuliblogia, jossa kaikki on aina vaan hyvin ja niin hirveän hienosti ja kaikki kulkee just suunnitelmien mukaan? Ketä se kiinnostaisi ja kuka sitä muka edes uskoisi? Ja vielä uusperheessä!
Mitä järkeä on pitää blogia, jonka tarkoituksena on tuottaa vertaistukea ja samaistumisen mahdollisuuksia, jos ei kerro koko totuutta avoimesti? Tai edes avoimesti niitä asioita, joista on päättänyt kirjoittaa? Uskallan väittää, että aika moni uusperheellinen tai parisuhteellinen pohtii ihan näitä samoja teemoja, kuin mistä vaikka eilen kirjoitin, uskaltamatta kuitenkaan puhua niistä ääneen, ettei tulisi tuomituksi ja leimatuksi. Jokuhan voi miettiä, miten se nyt kertoo noin henkilökohtaisia asioita elämästään?!

Voin sanoa ihan suoraan, että olen saanut sen verran paljon kuraa niskaan, etten ihan pienestä enää hätkähdä. Tai kyllä se tuntuu, mutta olen ihan oikeasti oppinut ajattelemaan, että se kertoo paljon enemmän niistä ihmisistä, jotka reagoivat sillä tavoin, tuomitsevat ja leimaavat, kuin minusta. Minut on leimattu vaikka ja miksi, ihmisten toimesta, jotka eivät ole koskaan minua tavanneetkaan. Kyllä se aluksi satutti. Sitten se suututti, kunnes alkoi muuttua vähitellen surkuhupaisuuden kautta säälin tunteeksi näitä ihmisiä kohtaan. Miten raskasta ja sisällyksetöntä oman elämän pitää olla, jos vuosikausiksi jää roikkumaan marttyyrina oman menneisyytensä vangiksi. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena olisi hankaloittaa ja pilata toisen ihmisen elämä purkamalla omaa pahaa oloaan ja kyvyttömyyttään tai haluttomuuttaan katsoa peiliin ja kohdata oman elämänsä totuudet, tuleekin pilanneeksi vain oman elämänsä. Tai ainakin monta vuotta siitä kuluu vain hukkaan. 

Toiseen ihmiseen ei voi pakottaa tutustumaan. ”Vaikka tulisikin veljen uutena puolisona yhteisiin juhliin ja samaan huoneeseen, niin ei häntä ole mikään pakko silti tervehtiä”, kuten meille joskus sanottiin. Ei olekaan. Kuten ei myöskään ole pakko osoittaa minkäänlaisia käytöstapoja ja kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Joidenkin mielestä on ihan ok tehdä elämässään vain asioita, jotka hyödyttävät itseään ja joilla saa nostettua omaa häntäänsä tai boostattua omaa egoaan. Heikolla perustalla on kuitenkin sellainen ego, jota pitää tuollaisin muurein suojata. 

Mutta vielä avoimuudesta. Enää en pelkää sitä. Minulla on puoliso, joka kannustaa minua siihen. Olen oppinut, että toimivan, läheisen parisuhteen kulmakivet ja perusta muodostuvat avoimesta vuorovaikutuksesta. Minulla on siinä edelleen oppimista ja pitää vaan rohkeasti uskaltaa, mutta ainakin tiedän, että minua tuetaan siinä. Moni ongelma ja solmu parisuhteessa vältettäisiin jo ennakkoon, kun uskallettaisiin vaan avoimesti puhua asioista. Ja ilman puhumista, ne syntyneet solmut eivät aukea. Siksi yritän toimia niin kuin kirjoitan, ja johon uskon. Avoimuuteen. Ehkä tämäkin kirjoitus auttaa jotakuta toista uskaltamaan myöntää avoimesti asioita, jotka on joidenkin ulkopuolisten normien vuoksi tähän asti pitänyt sisällään. 

Uskotaan siis avoimuuteen ja kerrotaan sille omalle puolisolle avoimesti tunteistaan, toiveistaan ja peloistaan. On paljon helpompaa sanoa rakastavansa kuin että jokin asia painaa. Mutta ainakaan minä en ole vielä törmännyt ajatustenlukijoihin, joten jos haluat jonkin asian muuttuvan, niin kerro siitä. Todennäköisesti huomaat sen jälkeen olevasi entistä lähempänä puolisoasi. Ja jos et ole, niin se kertoo puolisostasi, ei sinusta. 


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ulkopuolisuuden tunne

Mitä on tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Mistä se kokemus syntyy ja mitä ajatuksia ja tunteita se herättää? Ennen kaikkea olen pohtinut sitä, miten se vaikuttaa parisuhteen ihmisiin yksilöinä ja miten toisen tai molempien ulkopuolisuuden tunne vaikuttaa parisuhteeseen?

Kotimme seinällä on valokuvia ihmisistä, joita en tunne, joita olen tuskin edes nähnyt. Ne minulle vieraat ihmiset ovat samalla puolisoni elämän tärkeimpiä ihmisiä, hänen lapsensa. Vaikkakin jo kaikki täysi-ikäisiä. Se on surullista, etten tunne heitä. Ja samalla omasta näkökulmastani myös turhauttavaa. Anttiin asia koskee tosi paljon. Se tekee hänet todella surulliseksi, että hänen omat lapsensa eivät enää eron jälkeen ole samalla tavalla aktiivisesti läsnä hänen elämässään. Puhumattakaan, että he haluaisivat tavata minua. En minä sydänystäväksi halaja, mutta voida edes tavata toisinaan. Edes jollain tavalla oppia tuntemaan. Olla jotenkin luontevasti olemassa heille.

Olen lakannut analysoimasta syitä. Antin lapset ovat olleet ainoat ihmiset, joilta olen pystynyt hyväksymään heidän suhtautumisensa, ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa minua kohtaan, vaikka he eivät olleet koskaan edes tavanneet minua. Mutta minun on hirveän raastavaa vain katsella vierestä, miten syvälle se koskee Anttiin, kun hän kaipaa lapsiaan niin suunnattomasti. Ja haluaisi myös meidän tutustuvan. En pysty tekemään asialle yhtikäs mitään ja kuitenkin se vaikuttaa paljon. Voin olla Antin tukena ja kuunnella häntä. Voin pitää häntä lähellä ja vain olla hiljaa. Voin rakastaa häntä ja puhua lohduttavia sanoja. Samalla olen kuitenkin voimaton, koska tuntuu, etten osaa tai voi ottaa kantaa asiaan, joka koskettaa ihmisiä, joita en tunne. Mitä osaisin sanoa? Enkä voi kuitenkaan mitenkään muuttaa tilannetta. 

Ja tätä kautta tunnen itseni ulkopuoliseksi. Antti menee tapaamaan lapsiaan, mutta minä en ole mukana. En voi mennä mukaan, koska yhtä lukuun ottamatta, pojat eivät halua tavata minua. Antti on yrittänyt järjestää asioita, useampia kertoja, mutta vastaus on aina sama. ”Ei vielä. Ei koskaan. En halua. Ei tarvitse. En halua puhua asiasta” 

Antti menee äitinsä synttäreille, poikansa peliä katsomaan, tai vaikka kahville, mutta minä en voi mennä mukaan. Minua ei haluta tavata. Minä en ole olemassa heidän elämässään. Ja se olo minulle on tullutkin, että niin minun nimenomaan halutaan tuntevan, että minulle halutaan osoittaa, etteivät halua olla minun kanssaan missään tekemisissä. Eikä tarvitsekaan, olen alkanut ajatella. Kun näin on kulunut jo kaksi vuotta, alkaa minustakin jo tuntua siltä. En jaksa enää rikkoa itseäni tällä. 

En pääse mitenkään kiinni Antin elämään niiltä osin, jotka liittyvät hänen sukuunsa ja perheeseensä. Siihen perheeseen, johon minä en kuulu. Ollaan keskusteltu perheemme määritelmästä ja meillä on oikeasti erilaiset perheet; minun perheeseeni kuuluvat Antti ja kolme lastani ja hänen perheeseensä minun lisäkseni hänen poikansa ja minun poikani. Avioliittomme myötä hän on saanut elämäänsä paljon uusia ihmisiä; perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä. Minun sukuni ei kuitenkaan ole kasvanut. Tuntuu absurdilta, että näin voi olla. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä. 

Tunnen kuitenkin surua siitä, etten saa tutustua ihmisiin Antin elämässä, koska se blokkaa minulta osan Antistakin. Tuntuu, etten pääse tutustumaan häneen kokonaan, koska en pääse tapaamaan juuri ketään hänen perheestään tai suvustaan. Ystävänsä ovat onneksi kuitenkin suhtautuneet meihin positiivisesti ja olemme tavanneet monia. En voi kuitenkaan ymmärtää, miten suku ja perhe kääntävät tällä tavoin selkänsä, eikä vain minulle, ei se ole niin paha asia, mutta Antillekin; isälleen, pojalleen, veljelleen. En vain pysty ymmärtämään.

Mihin vetää rajat ja missä vaiheessa? Miten pitkään voi parisuhteessa elää niin, että vain toinen menee suvun juhliin aina ilman toista? Missä kohtaa pitäisi vaan sanoa, että tulemme molemmat tai emme tule ollenkaan?

maanantai 23. tammikuuta 2017

Perusmaanantai

Mistä huomaa, että on maanantai? Aamulla töissä tarvii toisenkin kupin kahvia herätäkseen. Kalenterin säätämiseen kuluu tavanomaista enemmän aikaa. Poikien kanssa asioiden hoitaminen hankaa. Omassa mielessä risteilee sata asiaa, joita organisoin kalenterin sivuille postiteilla. 

Tänään tulin töistä kotiin poikkeuksellisesti bussilla ja sillä ekstra-ajalla sain hoidettua paljon työasioita sekä muuta sälää. Merkkaillessani erityisesti sitä kaikkea muuta sälää tän viikon kalenteriin, alkoi mua jo ironisesti huvittaa, ja siitä se ajatus sitten lähti… Tähän arkeen vaaditaan aimo annos energiaa, roppakaupalla hullua huumorintajua, varmatoiminen auto ja ymmärtäväinen sekä joustava puoliso. 

Mun työssä kalenteritilanne elää nopeasti ja paljon asioita tulee akuuteiksi hyvinkin nopeasti. Välillä päivät on yhtä tulipalojen sammuttamista. Kun ihminen on sellainen, että haluaisi suunnitella ja organisoida asioita hyvissä ajoin ja kalenteriin merkataan vaan kuulakärkikynällä, se on välillä vähän haasteellista. 

Voisi kuvitella, että poikien harrastukset olisi sitten huomattavasti ennakoitavampaa, mutta totuus on siinäkin vähän toinen. Treenivuorot tarkentuvat toisinaan viikko kerrallaan, tai sitten voi tulla muutoksia pysyvämpään treenikalenteriin viikon aikajänteellä. Siihen vielä kaikki ylimääräiset jutut, mitä koulu ja harrastukset tuovat tullessaan, kertaa kolme, niin moniyhtälö on valmis. Näkisittepä mun kalenterin, kaikki kun ei todellakaan mene sen ensimmäisen buukkauksen ja suunnitelman mukaan. 

Käydessäni läpi tän viikon kalenteria, ekstroja tuo tullessaan Miion uinnit, jotka onneksi on koulupäivän aikana, ja hän onneksi muistaa itse siihen liittyvät vermeet, jokaisen pojan jalkapalloharrastuksen valokuvaukset, Eelin kouluterveystarkastus, Jooan kokeet ja paikallisen säbä-edarin matsiakin pitäis ehtiä katsomaan. Tulevana viikonloppuna on pelejä ja treenejä taas useammassa paikassa yhtä aikaa, mutta se on vasta viikonloppuna, joten handlataas tää arki tästä ensin. En edes viitsi mainita, mitä kaikkia ”poikkeuksia” mun ja Antin työkuvioihin liittyy tällä viikolla. Pääsääntöisesti päästään kulkemaan mennen tullen yhdessä, nyt jommankumman pitää tulla lähes joka päivä etukäteen tai perästä. 

Nyt, kun maanantai on kulkenut jo iltaan, on aikaa hengähtää. Ja huomata, että ihan hyvinhän tästä taas selvittiin. Kahdella oli treenit, joiden aikana ehdin käydä kaupassa. Jooa jätti tänään treenit väliin, ja jäi lukemaan huomisiin kokeisiin. Kotiin tultuani katsottiin koealue vielä kysellen yhdessä läpi. Kaksi nuorempaa olivat hoitaneet läksynsä hienosti ja iltatoimet sujuivat kivuttomasti. Ysiltä nukkuivat jo molemmat. Että, jos oli iltapäivästä vähän hankaamista, niin ilta heitti päivän kuitenkin reilusti plussan puolelle. Ja sitä paitsi, on ihanaa saada taas pojat viikoksi kotiin meille.

Ehkä jaksan vielä itse lukea hetken, tai sitten en. Aamulla ollaan päätetty herätä pirteinä lenkille. Tästä tulee hyvä viikko!


perjantai 20. tammikuuta 2017

Be careful what you wish for!

Kukaan ei ymmärrä mua. Olen liian herkkä. Puoliso ei halua puhua asioista. Haluaisin enemmän perhe- ja parisuhdeaikaa, mutta puoliso on aina töissä. Puoliso ei pidä mua seksikkäänä. Me ei koskaan tehdä mitään yhdessä. Ja niin edelleen…


Näitähän riittää niin paljon kuin meitä erilaisia tallaajiakin. Meillä jokaisella on omat odotuksemme ja toiveemme parisuhteelle ja puolisolle. Niistä jotkut täyttyvät ja jotkut eivät. Taas kosketetaan sitä tuttua teemaa, että jokainen meistä haluaa tulla huomioiduksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Joskus toiveet ja tarpeet eivät vain kohtaa. Joskus niille asioille saattaa olla todella vaikeaa tehdä muutoksia, jotka tyydyttäisivät molempia osapuolia. Jos toinen on esimerkiksi todella työorientoitunut ja toiselle se on lähinnä pakkopullaa asuntolainan maksun takia, voi hyvinkin olla, että tasapainoa parisuhteeseen ja perhe-elämään ei löydy. Tai, jos toinen haluaa seksiä joka päivä ja toiselle kerta kuussa riittää, voi olla hankalaa löytää kompromissia. Kun tinkii omasta tarpeestaan toisen vuoksi, työntää samalla itsensä ja tarpeensa syrjään. 

Parisuhde vaatii toki paljonkin kykyä ja halua toisen huomioon ottamiseen ja kompromissien tekemiseen, mutta samalla ei saa unohtaa itseään. Jos jatkuvasti vain tinkii omastaan ja työntää syrjään sen, mitä itse haluaisi ja tarvitsisi, on ennen pitkää umpikujassa. Usein sekä itsensä että parisuhteensa kanssa. Miten löytää sopiva tasapaino? Sellainen, että kumppani kokee tulevansa huomioiduksi, mutta ei kuitenkaan koe itse olevansa jatkuvasti uhrautumassa. 

Joskus olen miettinyt, että kompromissi käsitteenä on itsessään tosi negatiivissävytteinen. Jos tehdään kompromissi, onko kumpikaan lopulta tyytyväinen ratkaisuun/lopputulokseen? Silloinhan molemmat ovat joutuneet tulemaan vastaan ja luopumaan. Kuten jo aiemmin totesin, meillä kullakin on paljon toiveita ja odotuksia uuden parisuhteen alussa, ja haluamme uskoa siihen, että ne myös suurimmaksi osin tulevat täyttymään. Reaalimaailmassa se taitaa kuitenkin olla paljolti niin, että joudumme joka päivä tekemään pieniä kompromisseja, jotta asiat ja arki sujuvat. 

Tästä aasinsiltana kuitenkin otsikon aiheeseen. Tiedän, mitä on kaivata sellaista, mitä ei ole. Tuntea, ettei tule kohdatuksi, ettei saa tarpeilleen vastakaikua ja että tärkeimmissä asioissa elämässä toiveet ja tarpeet eivät voisi olla enää paljon kauempana toisistaan. Nyt minulla on puoliso, jonka kanssa voi puhua asiasta kuin asiasta. Hän todella haluaa kuulla, mitä ajattelen ja tunnen. Puolisoni analysoi mielellään asioita, tapahtumia, tunteita, parisuhdettamme, perhe-elämäämme. Puolisoni puhuu todella paljon tunteista ja hän näyttää tunteensa päivittäin; sekä onnelliset että raskaammat. Hän haluaa suunnitella tulevaisuuttamme ja näkymät ovat yhteiset. Se on mahtavaa. Sitähän olen toivonut ja kaivannut, mutta joskus haluaisin vain olla ja elää, analysoimatta kaikkea niin syvältä. Edelleen opettelen elämään puolison kanssa, joka näyttää tunteensa. Enkä edes yritä väittää, että se olisi aina helppoa. Se on välillä kipeääkin, ja raskasta ja energiaa syövää. Mutta samalla se on antoisaa ja rakentavaa. Puolisoni tarjoaa minulle omana itsenään mahdollisuuden kasvaa ja olla oma itseni. Alun perin jo sanoin hänelle, että varmasti rakastuin häneen osaltaan siksi, että hänen kanssaan pidän itsestäni enemmän. 

Kannattaa siis varoa, mitä toivoo – voi vaikka saada sen! Ja silloin pitää ymmärtää, että mikään suhde ei ole täydellinen. Olemme kaikki vain ihmisiä, kulminemme, haavoinemme, toiveinemme ja tarpeinemme. Mutta, kun tunnistaa vierellään ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, osoita se hänelle ja muista katsoa välillä myös peiliin, kun tuntuu siltä, etteivät omat toiveesi ja odotuksesi taaskaan täyty. Se on sitä ihmisenä kasvamista! Kun vierelläsi on se ihminen, jollaista olet toivonut, oletko silloin valmis hyppäämään siihen mukaan ja luottamaan?! 


tiistai 17. tammikuuta 2017

Päästä ja päästää lähelle

Olen ehdottomasti parisuhdeihminen. En voisi kuvitellakaan eläväni omavalintaisesti yksin. Olen senkin vaiheen elänyt, tosin olihan minulla silloin jo lapset, mutta kaipasin parisuhdetta. Ei sillä, etteikö itsenäisessä elämässä olisi hyvätkin puolensa, mutta ainakin minä kaipaan parisuhdetta ja sitä, että voi jakaa elämänsä toisen kanssa. On joku, joka odottaa kotona, kun tulen, joku jonka kainaloon nukahtaa ja josta herätä, joku jonka puoleen tiedän voivani kääntyä myös silloin, kun on paha olla. Minä saan paljon siitä, että teemme ja harrastamme yhdessä. Että toisen kanssa voi nauraa ja että koen olevani tärkeä puolisolleni. Vain palatakseni siihen tärkeimpään, että hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen!

En kiellä myöskään sitä, ettenkö törmäisi parisuhteessamme joskus myös siihen, miten paljon helpompaa olisi tehdä joitain päätöksiä ja asioita vain itse. Ja välillä huomaan myös ihan ajattelemattani tekeväni joitain sellaisiakin päätöksiä itse, mistä olisi ollut hyvä puhua puolison kanssa. Olen tavallaan hyvinkin itsenäinen ja minulle on aina ollut tärkeää tietää, että pärjään asioista itsekin. Mutta samalla kaipasin aina sitä, että olisi ihminen, jolle oikeasti voisin myös antaa "lankoja elämästäni", johon voisin luottaa niin paljon, että hän on siinä tukenani, että voisin edes vähän kerrallaan myös tarvita häntä. Pyytää jotain itselleni ja luottaa, että hän haluaa antaa sitä jotain minulle. Paha sanoa, kumpi oli ensin muna vai kana, mutta tämän asian kanssa joudun nyt parisuhteessani silmäkkäin. Ei se todellakaan hyvältä tunnu, kun puolisoni joskus sanoo minulle, että häntä sattuu tuntiessaan, ettei hän aina pääse minua niin lähelle kuin haluaisi. Fyysisesti on helppoa päästää lähelle, mutta henkisellä puolella on vielä tekemistä.

Pidän asioita, tunteita ja ajatuksia edelleen aika paljon itselläni. Kai tottumuksesta ja siitä menneisyyden kokemuksesta, jolloin en saanut niille sellaista vastakaikua kuin olisin toivonut. Mutta, miten oppia avoimemmin jakamaan asioita puolison kanssa? Miten päästää toinen aidosti, oikeasti lähelle? Miten päästä irti siitä alitajuntaisesta pelosta, että kun annan ja jaan itsestäni jotain intiimiä, toista ei kiinnostakaan? Tai että tulee torjutuksi tai tyrmätyksi tunteensa kanssa. 

Menneisyyden kokemukset vaikuttavat meissä pitkään. Ikävät vielä paljon pidempään kuin hyvät. Sanotaan, että ihminen  on tunteessa kiinni vielä kauan sen jälkeen, kun jo järjen tasolla ajattelee toisin. Siksi asioista irti päästäminen ja eteenpäin liikahtaminen usein ovatkin niin vaikeita, kun ollaan vielä tunnetasolla kiinni niissä hyvissä ajoissa, muistoissa ja kokemuksissa.

Tiedän, ettei minulla ole mitään syytä pelätä avioliitossani sellaista, mutta entisen elämän kokemukset ja tunteet istuvat todella syvässä. Välillä huomaan reagoivani niiden pohjalta jo ennen kuin toinen oikeastaan edes avaa suutaan tai tekee mitään. Vetäydyn ja puolustaudun, etten tulisi loukatuksi. Miten päästä siitä eteenpäin? Uskon, että osan siitä tekee aika ja osan konkreettiset kokemukset. Kun kerta toisensa jälkeen saa positiivisia kokemuksia siitä, että jakaa asioita ja toinen kuuntelee ja ymmärtää. Huomaa, että parisuhde on sen jälkeen entistä läheisempi, oppii luottamaan ja luo uuden kokemusympäristön parisuhteeseensa. Mutta uskon myös, että se vaatii lisäksi tietoisia päätöksiä ja tekoja sen eteen, että toimii toisin.

Yhteiset kokemukset rakentavat hyvän parisuhteen tarinaa. Yhteiset haaveet ja suunnitelmat puolestaan vahvistavat  sitä näkyä, että haluamme samoja asioita elämältä ja rakennamme yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Joka ilta tuntuu hyvältä kömpiä puolison kainaloon, saman peiton alle, iho vasten ihoa. Kertoa hänelle, että rakastan, että olen onnellinen hänen kanssaan. Kuulla, että hänkin rakastaa minua. Siinä on vihdoin turvallista olla. Yhdessä. Luottaen vahvasti siihen, että voin tuoda esiin mitä tahansa, eikä toinen jätä minua yksin. Olen oppinut päästämään lähelle ja tiedän, että tulen pääsemään tässä vielä paljon eteenpäin. Minulla on nyt rinnallani puoliso, joka ei vain kuule ja ymmärrä minua, vaan haluaa myös itse tulla ja päästä lähelle minua.