Kaikki varmasti tuntevat käsitteen
sisäisestä lapsesta, jonka sanotaan kussakin meistä asuvan. Sen, joka on tarvitseva, ja usein
tuntuu kaipaavan juuri niitä asioita, joita olemme jääneet lapsena vaille. Ehkä
myös käänteisesti niitä asioita ja kokemuksia, joita olemme lapsena saaneet, ja joita janoamme, mutta
joita vaille tunnumme jäävän parisuhteessamme. Tai, missä tahansa
ihmissuhteessa, mutta kuvaan tätä nyt parisuhteen kautta.
Tulet pitkän työpäivän jälkeen
kotiin väsyneenä, ja kotona odottaa kaaos jo eteisessä; lastenvaatteet pitkin
poikin, pyöräilykypärät olkkarin lattialla, läksykirjat pitkin keittiön pöytää
ja olohuoneen pöydällä tyhjä jugurttipurkki ja mustuneet banaaninkuoret.
Täydellistä! Tekisit täyskäännöksen ja suuntaisit lenkille, ellei pitäisi
lämmittää lapsille ruokaa ja lähteä kuskaamaan treeneihin. Puoliso on
luonnollisesti tällaisena päivänä pidempään töissä. Ei siis apua kaaoksen
raivaamiseen, ei ruuanlaittoon eikä kuljetusrumbaan, takapihalla pyörivästä
sirkuksesta puhumattakaan!
Vielä suhteellisen coolina,
ulkoisesti, huikkaat lapset sisälle syömään. Samalla kuitenkin jo hoputtaen,
että kohta pitää lähteä. Eihän siitä olekaan kuin yhdeksän tuntia, kun viimeksi
lasten kuullen huokailit kiirettä, töihin lähtiessä. Yksi on vielä takapihalla.
”Sori, mä en kuullu!”. Jep. Tunnet, miten verenpaine alkaa nousta.
Pari seuraavaa tuntia pyörähtää
lapsia kuskatessa. Onneksi tänään ei tarvitse mennä kauppaan, kun suunnittelit
sen jo eilen kuntoon. Ehkä jopa huomisenkin osalta. Helpotus. Mielessäsi jo
ajattelet, että kunhan lapset on käyneet suihkussa ja syöneet, tällä kertaa
ihan rauhallisissa merkeissä, iltapalan, on aikaa kahden kesken puolison
kanssa. Joka tulee sinua ulko-ovella vastaan ja huikkaa käyvänsä ”ihan vaan
tunnin lenkillä”, jotta saa rankan työpäivän jälkeen kierrokset alas. Samalla
omasi huitelevat jo punaisella.
Ja ei se iltakaan suihkun ja
iltapalan osalta mennyt niin kuin olit ajatellut.
Hetkellisesti kierrokset laskevat
lapsia nukkumaan peitellessä, koska onhan ne aika suloisia nukkuessaan ja ylipäänsä
siinä väsyneinä sängyssään. Ja tiedät, että kohta on viimeinen aikaa itselle.
Viimeisestä lastenhuoneesta valot sammutettuasi kolistelet sitten kuitenkin
sisäistä kiukkua kihisten astiat koneeseen, raivaat likapyykit kylppärin
lattialta, niin ja tietenkin myös lastenhuoneen ja olkkarin lattialta, seuraten
vaatevanaa, joka johtaa kylppäriin.
Lopulta ollaan päästy siihen
pisteeseen, että voi kaatua sohvalle. On sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mutta
olet niin kierroksilla, niin väsynyt ja niin ärsyyntynyt, ettet pysty tekemään
yhtään mitään. Yrität vaan hengitellä…
Sitten puolisosi tulee lenkiltä.
Huikkaa iloiset heit ja tulee vähän ajan päästä suihkunraikkaana, hyvältä
tuoksuen viereesi sohvalle. Et edes huomaa tuoksua, hyvä kun huomaat puolison.
Hän ottaa kainaloon ja haluaa viettää aikaa kanssasi. Hetken hellyyttä, pitää
lähellään. Eikä tietenkään voi ymmärtää, miksi olet ärsyyntynyt ja vetäydyt
koristetyynyä rutistaen kauemmas. Ja ei, sinä taas et pysty siinä tilassa
kertomaan, että on ollut aikamoinen päivä ja kaipaisit nyt vaan hiljaisuutta ja
syliä. Jos jotain pystyt sanomaan, se tulee sellaisella äänenpainolla, että
siitä on rationaalisuus ja harmonian rakentaminen kaukana.
Tähän reagointiin yleensä
yhdistetään se sisäinen lapsi. Se, joka purkaa ja osoittaa tunteensa lapsen
tavoin, suoraan, vilpittömästi ja kaukana rationaalisesta. Sisäinen lapsi itkee
ja kiukuttelee. Sisäinen lapsi on se, joka menee yksin peiton alle mököttämään,
vaikka eniten kaipaisi juuri toisen läheisyyttä ja kauniita sanoja.
Enpä tiedä. Reagointitapa tämän
kaltaisissa tilanteissa voi toki vastata lapsen reagointitapaa, kun ei ole
sanoja ja kokemuksia sanoittamaan tunteita ja pahaa oloa, mutta jokin siinä
tökkii vastaan. Kuin vain lapsella olisi oikeus osoittaa tunteita. Kuin vain
lapsilla olisi oikeus itkeä. Paitsi pojilla. Hehän eivät saisi itkeä edes
lapsena. Ainakaan kolmen ikävuoden jälkeen.
Meillä mennään kyllä eri
moodilla. Meillä tunteita näyttävät kaikki ja pojatkin saavat itkeä. Ei käydä
syyttelemään tai kategorisoimaan vaan otetaan syliin. Vaikka eivät vielä
osaakaan pyytää. Eihän ne aikuisetkaan yllä olevassa kertomuksessa osanneet
vaikka sitä halusivatkin.
Horror-päivän ilta voisi mennä kuitenkin myös toisin. Kukaan ei kiukuttelisikaan puolisolleen vaan sanoisi, että
on ollut rankka päivä ja pyytäisi ottamaan syliin. Ja kun jonain päivänä se olisikin sinun sijastasi rakas puolisosi, jolla on huono päivä, sinä
ymmärtäisit vastaavasti väsymyksestä ärtsyilevää puolisoasi ja ottaisit hänet
pyytämättä lähelle silloin, kun hän ei saa sitä tunnetta ja pyyntöä
sanoitettua. Kun yhä uudestaan törmää tilanteisiin, joissa toimii
ylläkuvatun kaltaisesti, voi vähän kerrallaan oppia toimimaan toisin. Varmasti auttaa isosti myös, kun voi puhua nämä tilanteet auki puolison kanssa. Kun seuraavan kerran kiukkupäivän iltana menette nukkumaan ja käperryt omalle puolellesi sänkyä osoittaen puolisolle mieltäsi, eli pyytäen äänettömästi syliä, huomiota ja läheisyyttä, ymmärrystä sekä hyväksyntää tunteinesi kaikkinesi, yritä kääntää kelkka. Yritä sen sijaan kääntyä puolisoosi päin, kertoa että rakastat ja pyytää päästä lähelle.
Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?