lauantai 17. joulukuuta 2016

Viikko jouluun

Miten siihen aina olevinaan on vielä niin paljon aikaa, kunnes se onkin sitten jo ihan nurkan takana. Ja vuosi vuodelta tuntuu olevan vähemmän aikaa "valmistella" joulua. Päivät kuluu töissä, illat treenikuskina ja viikonloput peleissä. Niinhän se menee. Mutta jossain välissä pitäis silti tehdä jotain joulun hyväksi. Vaikka tulee se joulu joka tapauksessa, vaikkei niin isosti siivoisikaan. 

Mutta kun kuitenkin haluan. En nyt välttämättä siivota, mutta että on puhdasta ja nättiä. Tässä asiassa olen sitä mieltä, että ei se matka vaan se lopputulos. Se, kun voin tyytyväisenä aatonaattoiltana istahtaa sohvalle viinilasin kanssa ja rauhoittua. Että kodissamme on joulu. Kaunista, rauhallista, aikaa olla yhdessä ja rentoutua.

Tuohon on kuitenkin vielä matkaa. Lahjapuoli onneksi alkaa olla kunnossa. Paketointi on kuitenkin ihan oma traditionsa; aatonaattoiltana, viinilasin kanssa, hetkeä ennen sitä sohvalle rauhoittumista. Sitten olisi se siivoaminen, mutta se ei ansaitse enempää rivejä. Pakollinen paha, josta tulee jälkeenpäin hyvä mieli. End of story. Piparien vuoro on huomenna. Mutta suurin ponnistus lienee menun suunnittelu, kaiken sen hankinnasta puhumattakaan. Voisinpa teleportata itseni ruokakaupan jonoista jo siihen hetkeen, kun kinkun ja laatikoiden tuoksut tulevat uunista. Ei olla kuitenkaan uhrattu vielä kovin montaa ajatusta joulun menulle, joten kohta varmaan pitäisi. Kantavana ajatuksena on kuitenkin, että hankitaan vain niitä ruokia, joita todella halutaan. Kaikkea ei tarvitse olla vain siksi, että kaikkea pitää olla.

Meillä on tänä vuonna tulossa aivan erilainen joulu kuin koskaan ennen. Ensinnäkin, se on ensimmäinen uudessa kodissamme. Toisekseen, aatonaattona Antin pojat tulevat meille ensimmäistä kertaa. Josta tulikin mieleeni, että aatonaattoilllan tsydeemit siirtyvät siis jo sitä edeltävälle illalle. Ja kolmanneksi, minun poikani viettävät aaton isällään, joten tulossa on myös meidän ensimmäinen jouluaatto kahdestaan. 

Kuitenkin, ennen ku päästään rauhoittumaan sohvalle, tai edes hengittelemään kinkun tuoksua, olisi vielä tavallista tiukempi työrupeama ja muutama treenikuskin homma hoidettavana. Eikä tilannetta helpota ainakaan se, että ollaan Antin kanssa molemmat aikamoisessa flunssassa. Olen kuitenkin päättänyt, että se on jouluksi ohi.

Mutta niin tai näin, viikon päästä nautimme joka tapauksessa kodissamme rauhallisesta jouluaattoillasta ja toisistamme. Sen ajatuksen avulla taaplataan läpi seuraavan viikon.


perjantai 16. joulukuuta 2016

Niin ne kasvaa!

Lapset nimittäin. Itse ei vanhennuta ollenkaan. Viisastutaan vain; elämänkokemusta. Ei sillä, että todellakaan tahtoisin olla enää kaksikymppinen. Olen oikein tyytyväinen tässä, missä nyt olen. Elämä on tuonut eteeni yhtä ja toista, ja olen saanut ja osannut tehdä matkan varrella kaikenlaisia valintoja. Osa parempia ja osuvampia kuin toiset. Niinhän se menee. 

Arjen vilskeessä sitä ei useinkaan huomaa, miten nopeasti lapset kasvaa. Vasta sitten, kun housun puntit yltää enää puoleen pohkeeseen tai juniori valittaa, että nappikset puristaa. Silloin sitä aina tajuaa, että niin ne kasvaa. 

Mutta miten sitä ei koskaan jotenkin osaa varautua siihen, mitä kaikkea se kasvu sitten tuokaan tullessaan?  vauva- ja pikkulapsi-iässä sitä oli kaikenlaisia vaiheita, joista oppi vain sen, että ne menevät ohi. Ennemminn tai myöhemmin, mutta menevät. Kunnes tulee jokin uusi vaihe. Ja kun seuraava poika tulee samaan ikään ja luulet pääseväsi nyt helpommalla, kun olet elänyt sen vaiheen jo kerran ja tiedät, miten menetellä, niin ne samat keinot ei todellakaan päde siihen toiseen lapseen. Ja komannen kanssa on tietenkin sitten taas eri kommervenkit. 

Silti, se esikoinen laittaa kuitenkin joka tapauksessa meidät aikuiset aina uuteen tilanteeseen. Meidän perheessä lähestytään nyt esiteini-ikää, kun keväällä tulee mittariin 12 vuotta. Mitään megalomaanista ei ole ollut vielä ilmassa. Jos on tytöillä oikeus vaihtaa mielipidettään ja mielialaansa kymmenen sekunnin välein, niin se on sitten pojillakin. Aika kevyttä kuitenkin tunneheittelyt vielä meillä. Taitaa aika hyvin poika saada kanavoitua sitä urheiluun ja kavereiden kanssa. 

Oltiin Antin kanssa tuossa viikko sitten viettämässä pitkää viikonloppua Roomassa ja pohdin Antille ääneen, että minkäköhän ikäiselle pojalle pitäis hankkia dödöä, ja huomaanko mä sen sitten, kun hän sitä tarvii. Kolmen täysi-ikäisen pojan isänä Antti vakuutti mulle, että varmasti huomaan. Luulin tämän dödö-asian olevan tällä hetkellä se kriittisin lapseni lähestyvän teini-iän mukanaan tuoma uusi asia elämässäni, mutta miten väärässä olinkaan. Pahaa aavistamatta avasin sunnuntaiaamuna puhelimellani Instagramin ja sieltä se pamahti näytölle: poikani valokuva, jonka kuvatekstin mukaan oli joku tyttö hänelle valinnut. Tyttö! Mikä tyttö? Kuka tämä on? Miksei mulle ole kerrottu?? 

Tähänkö sitä ollaan nyt tultu, että ne tytöt alkavat tulla kolmen pojan äidin elämään? Väistämättä ja vääjäämättä. Ennemmin tai myöhemmin, olen ajatellut, mutta miten pian?  Eikä tässä vielä kaikki. Antin vanhin poika on menossa ensi syksynä naimisiin ja kerroin siitä ystävilleni tässä taannoin, kun oltiin iltaa istumassa. Jos en ollut varautunut tytön valitsemaan kuvaan esikoiseni Insta-tilillä, vielä vähemmän olin valmistautunut kuulemaan seuraavan kommentin ystäväni suusta: "Mahtavaa, sitten pidetään kyllä isot bileet, kun saadaan meidän porukkaan ensimmäinen mummo, vaikka sitten "puoli-sellainen!".

En käsitä, vastahan se esikoinen oppi ajamaan ilman apupyöriä...

tiistai 29. marraskuuta 2016

Erilaiset persoonat vai "minun lapset"?



Tässä viime aikoina on tullut monesti törmättyä lastenkasvatuksellisiin näkemyksiin. Milloin pitää olla hyvin ehdoton, milloin voi joustaa ja sallia enemmän. Voiko antaa katsoa arki-iltana fudismatsia vaikka on aikainen herätys? Kuinka nopeasti pitää ottaa iPad tai puhelin pois, jos mikään pyyntö ei mene jakeluun tms.? Johtuvatko erot näkemyksissä siitä, että kyseessä ovat minun lapset, eivät Antin, vai siitä, että me olemme persoonina luonnollisesti erilaisia? Erilaiset elämänkokemukset ja olosuhteet ovat muokanneet meitä paljon, ja heijastuvat siten vahvasti myös siihen, millä tavoin kasvatamme lapsia. 

Minä olen äitinä ja kasvattajana varmasti aika salliva ja vastuuta antava. Edellyttäen, että hoitaa hommansa, eli koulun ja harrastukset, ja on vastuun ja luottamuksen arvoinen. Sitten saa vastineeksi paljon vapauksia tehdä ja mennä ja toivoa. Ei meillä todellakaan saa kaikkea, mitä haluaa, mutta harvan asian suhteen olen täysin ehdoton. Joudun usein myös huomaamaan, miten vaikeaa on pitää kiinni jostain ukaasista, jonka olen asettanut. Ja kyllä, lipsunkin niistä aina välillä. Tai vähän useamminkin. Lasten kanssa pitää olla johdonmukainen, sanotaan. Riittääkö, jos on johdonmukaisesti hieman epäjohdonmukainen?

Olen siis tottunut antamaan lapsilleni melko paljon vapautta, tiettyjen raamien sisällä. Olen valmis aika usein joustamaan ja tekemään myönnytyksiä, jos asiat menevät hyvin. Olen kokenut sen toimivaksi, ja pojat yleensä hoitavatkin asiansa mallikkaasti. Luottamus pelaa siis meillä. Mutta jos ei pelaa, niin vapauksiakin kavennetaan joksikin aikaa.

Esikoinen kuuli tänään, että joukkuekaveri olisi menossa treeneistä suoraan lätkämatsiin ja halusi mennä mukaan. Sanoin, ettei tänään. Parin tunnin päästä matkalla treeneihin, hän laittoi mulle muutaman viestin, että enkö nyt voisi mennä, kun kaveri haluaisi, että mä tulen ja olisi se mustakin hauskaa. Ajattelin, että miksipä ei, kun läksyt on kuitenkin tehty ja harrastusten puolestakin löysempi viikko menossa. Antti oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mene, kun on arki-ilta ja vähän flunssassa ja syönyt huonosti ja huomenna kahdet treenit. Totta tuokin kaikki, mutta silti en nähnyt asiaa noin jyrkästi ja ehdottomasti kuin hän. Olisin halunnut antaa pojalle luvan mennä peliin. Kyytikin olisi molempiin suuntiin. No, halusin osoittaa puolisolleni, että kuuntelen häntä ja olen hänen puolellaan ja haluan antaa hänellekin tasavertaisesti vastuuta poikien kasvatuksessa. Otin puhelun pojalle. Se kesti ehkä 12 sekuntia, kunnes sain luurin korvaan. Niinpä, epämielekkäiden uutisten vastaanottaminen ei ole vielä 11-vuotiaan pojan vahvuus. Onneksi hänellä on paljon muita vahvuuksia. 

Nyt itselläni on paha olla. Ehkä eniten siksi, että jouduin kuulemaan pojan pettymyksen, mutta myös siksi, että minun näkökulmastani hän olisi aivan hyvin voinut mennä peliä katsomaan. Ja olisimme molemmat ollut hyvällä mielellä. Toki myönnän myös, että on itselleni kasvun paikka toimia välillä näin (vaikka en täysin ymmärräkään, miksi). ”Äidin tehtävä on tuottaa pettymyksiä”, niinkin sanotaan. Kyllä. Olen samaa mieltä siinä, että en ole ”curling-vanhempi”, joka raivaa kaikki esteet lastensa tieltä, mutta en myöskään halua ehdoin tahdoin pahoittaa toisen mieltä. Elämässä pitää oppia kestämään ja hyväksymään pettymyksiä, koska niitä ei voi välttää, mutta tämän olisi voinut. 

Ehkä poika on oman pettymyksensä jo unohtanut kun parin tunnin päästä haen hänet treeneistä, tai sitten ei. Minä en varmaankaan ole. Ottaa aikansa käsitellä asiat, jotka haastavat itseä ja omaa tapaa toimia. Pistävät katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan antaa Antille tilaa kasvattaa poikiani perheemme tasavertaisena aikuisena. Haluan osoittaa hänelle, että vaikka hänestä varmasti ihan aiheestakin tuntuu välillä toiselta, ihan oikeasti arvostan häntä ja hänen näkemyksiään sekä tapaansa toimia. Myös lasteni kanssa. Mulla on paljon opittavaa häneltä. Kaikessa ja kaikesta en kuitenkaan ole samaa mieltä, ja kun ne eroavaisuudet liittyvät lapsiini, se on mulle vaikea paikka. En halua joutua kahden tulen väliin. En todellakaan halua työntää Anttia syrjään ja tuottaa hänelle kokemusta, etten kuuntele häntä lasten asioissa. Mutta en myöskään halua lapsiani kasvatettavan jotenkin liian tiukasti, koska uskon itse vastuun kantamisen ja jouston väliseen balanssiin. 

Parisuhteessa pitää oppia tekemään kompromisseja. Uusperheessä varmasti tuplasti enemmän. Luulisin. Ainakin tuntuu siltä. Elettyä elämää on taustalla, omat tavat toimia. Pinttyneetkin jo varmasti. Ja sitten, kun on läsnä arjessa ne ”minun lapset”, mutta ei hänen lapsiaan, niin huomaa niin helposti tempaantuneensa tämän kaltaisissa tilanteissa siihen tunteeseen, että ”sä olet siksi tuota mieltä, kun ne eivät ole sun lapsia!”. En halua olla sellainen, mutta kai se on silti ihan luonnollista, että toisinaan tunnen niin? Yritän oppia. Tekemään kompromisseja. Kestämään pettymysten tuottamista. Paremmin kuuntelemaan sanomaa puolisoni mielipiteiden takana. Mutta tärkeintä meille yhdessä ja tahoillaan olisi varmasti hyväksyä se fakta, että kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa mieltä, eikä se silti tarkoita, että parisuhteessa olisi jotain pielessä.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Ruuhkavuodet

Viimeistään kuluneen vuoden aikana otsikon termin sisältö kaikissa muodoissaan on konkretisoitunut meidän perheessä. Se on arkea kolmen kouluikäisen, kahta lajia harrastavan pojan kanssa! Kun siihen yhdistetään perheen aikuisten työssäkäynti 170 kilometrin päässä kotoa, alkaa kuvio saada vielä uutta väriä. Työ on onneksi joustavaa, mahdollistaen etä-, ilta- ja viikonlopputyöskentelyn. Joustossa on toki aina se toinenkin puoli, jossa rajat on osattava vetää itse, mutta onneksi poikien harrastukset irrottavat tehokkaasti työasioista ja "lapsivapaina" viikkoina tehdään sitten enemmän töitä. Vaikka tänäkin lapsivapaana viikonloppuna lähdetään kyllä katsomaan pelejä.

Parin kk:n takaa, Mestareiden Cup


Hektinen arki on jatkuvaa organisointia ja tasapainoiluakin. Välillä tasapainoillaan sen kanssa, miten kaikki päivän ja viiikon tapahtumat saadaan aikataulullisesti hoidettua, välillä sen kanssa, että tarvitsisi hetken lepoakin, mutta toisaalta poikien pelien katsominen on ihan parasta. Omat vanhempani ovat aikanaan tukeneet mun kilpaurheilua, kuskaten, kannustaen ja kustantaen, ja olen siitä heille todella kiitollinen. En juurikaan muista olleen niin, että jompi kumpi heistä ei olisi ollut katsomassa kisojani. Siltä ajalta reppuun on tarttunut niin paljon hyväää ja hienoa, että todellakin haluan voida tukea poikiani heidän harrastuksissaan, olla läsnä ja mahdollistaa heille parhaani mukaan omien ja yhteisten hyvien muistojen ja kokemusten syntyminen. Urheilun kautta sain paitsi paljon menestystä ja onnistumisia myös kipinän liikunnalliseen elämäntapaan ja paljon hyviä ystäviä, jotka ovat edelleen läsnä elämässäni. 

Olen kasvanut siis itse aktiiivisen harrastamisen ja elämäntavan keskellä ja siksi minusta on täysin normaalia, että harrastaminen rytmittää myös meidän perheen elämää. Joskus huomaan miettiväni, että toki olisi välillä kiva vaan hetki olla ja möllöttää, mutta ei sitäkään sitten kovin pitkään jaksa. Lomat ovat sitten erikseen. Sillon en taas haluaisi suunnitella ja aikatauluttaa asioita vaan vastapainona organisoidulle ja aikataulutetulle arjelle vaan ottaa rennosti ja tehdä mitä huvittaa. 

Viime kesän lomareissulla pojat pisti altaalla lankutuskisan käyntiin!


Laskin tuossa yhtenä iltana, että meillä tulee viikkotasolla poikien harrastusten myötä 15-20 lähtöä. Onneksi kimppakyydit toimii ja toisinaan käydään myös itse lenkillä poikien treenien aikana. Ja onneksi mä olen aika kova tyttö organisoimaan! Näkisittepä mun kalenterin - ei mikään sähköinen vaan ihan rehellinen paperikalenteri. Ja toinen keittiön seinällä, jota tosin ei aina arjen kiireiden keskellä ehditä täyttää. Mutta mitä pienistä. Aina ollaan kuitenkin ajoissa paikalla ja oikeaan aikaan. Ja muistetaan laskea, että on oikea määrä poikia mukana, kun lähdetään treeneistä takas. 

Tasapainoilua, organisointia, pientä stressiäkin toki välillä, etenkin silloin, kun on työruuhkaa. Mutta toisaalta niin antoisaa, arjen makuista elämää. Ei mua ole luotu sohvalla makoilemaan. Paitsi sitten illalla, Antin kainalossa. Siihen on hyvä nukahtaa kesken leffan.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Pitääkö erotiikka suhteen yllä?

Kuten lupasin palaan vähän viime kirjoitukseni lupaukseen kirjoittamalla erotiikasta. Kun lukee useita erilaisia tutkimuksia siitä, mikä pitää suhteen yllä niissä vilahtavat eri teemat: läheisyys, toverillisuus, harrastukset ja erotiikka tai seksi jne.

Floridan matkallamme teimme jotain, mitä emme ole koskaan tehneet. En minä eikä Nelli. Kävimme tutustumassa eroottiseen taiteeseen paikallisessa museossa. Sitähän maailmassa riittää - siis erotiikkaa. On hämmästyttävää, miten ihmiset ovat kiinnittäneet samaan asiaan huomiota vuosituhannet: miehen ja naisen seksuaaliseen elämään. Tehneet siitä erilaista taidetta. Kyse ei siis ole pornosta, vaan erotiikan ja seksuaalisuuden kuvaamisesta kaikissa sen muodoissaan.



                                             (Yllä: kuvakaappaus museon sivulta)

On toki myönnettävä, että vierailu sai meidän mielikuvituksemme lentämään. Olemme puhuneet paljon asiasta, nauraneet erilaiselle seksuaalisuudelle ja sen kuvaamiselle. Se on myös tullut osaksi meidän tarinaamme. Yhteistä historiaamme. Ja joo täytyy myöntää, että meidän elämässämme on mukana myös seksuaalisuus. Sen voima on parhaimmillaan suhdetta rakentava ja pahimmillaan tuhoava. Uskonkin, että hyvä parisuhde edellyttää kantaa myös läheisyyteen ja päinvastoin.

On mahtavaa kokea yhdessä jotain sellaista, jota koimme kun ihmettelimme eroottista taidetta. Erotiikan museossa saimme eväitä puhua erotiikasta ja seksistä keskenämme. Se oli hyvä ja vapauttava kokemus. Mutta mitä Nellille kerroin ei puolestaan kuulu julkisuuteen. Mutta sen voin kertoa, että meillä oli oikein nautittava ilta museossa käynnin jälkeen.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Peili matkalla mukana


Intissä stressiä kasvatetaan väsyttämällä ja kiristämällä aikatauluja. Porukkaa ahdetaan pieneen telttaan, juoksutetaan sekä muutoininkin väsytetään. Tämä kaikki, jotta saataisiin punnittua, kuinka asevelvollinen reagoi stressaantuneena. Pitäisikö samaa keinoa käyttää parisuhteessa tunnistakseensa puolisonsa kriittisen toiminnan? Siis mennä yhdessä inttiin...

Toinen tapa paineistaa parisuhde on lähteä reissuun. Olimme juuri kahdestaan matkalla ja saimme aikaa toisillemme. Lähteminen kahdestaan reissuun eri aikavyöhykkeelle ja tekeminen siellä ei toki vastaa inttiä, mutta kyllä sekin sai stressin pintaan - ainakin välillä.





Uudet tilanteet ja niihin reagoiminen tekee itsekullekin hyvää. Mutta ei välttämättä parisuhteelle. Olenkin vahvasti sitä mieltä, että hyvä parisuhde toimii myös lomalla. Huono ei missään.

Mahtavaa on kuitenkin joka tapauksessa tutustua, ei toiseen, vaan itseensä. Siihen kuinka itse reagoi ja toimii painetilanteessa. Kun avaa silmänsä, sydämensä ja kuuntelee toista, kuulee itsestään aivan uusia asioita. Oppii ja ymmärtää. Hermostuneena se vain on liki mahdotonta. Pitääkin antaa aikaa itselle rauhoittumiseen, jotta voisi kuunnella.

Parasta on kun parisuhteesta löytää itselleen ymmärtävän peilin. Henkilön joka tukee, rakastaa ja antaa aikaa. Joka myös lomastressin yhteydessä tukee minua. Oma puolisoni on sellainen, siksi matkamme oli mitä parasta aikaa yhdessä olemiseen ja itseensä tutusmiseen.

Ja matka on myös tärkeä parisuhteen vahvistamiseen, yhteisten kokemusten ja historian rakentamiseen. Siksi myös haluan kertoa matkamme mielenkiintoisesta kohteesta, erotiikan museosta, mutta siitä myöhemmin enemmän. Alkupalaksi voi vierailla museon sivuilla.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Kotia kohti työpäivän jälkeen

Olemme Nellin kanssa kumpikin töissä Helsingissä. Työmatkat sujuvat usein yhdessä ja se on parasta parisuhdeaikaa. Kuten kollegani kommentoi: aikaa yhteislauluun ja tietovisailuun! Oikeasti aika kuluu soittamalla pojille, puhumalla päivän ohjelmasta ja yleisesti erilaisista käytännön asioista.

Usein kuitenkin minä matkaan kotiin yksin joko jonkun toisen Turun suuntaan kulkevan työkaverin kanssa tai sitten julkisella kulkuvälineellä. Parhaillaankin istun linja-autossa ja pohdin sitä, kuinka paljon parisuhde vaatii yhdessä olemista ja kuinka paljon erillisyyttä - yksinolemista.



Kumpaakin tarvitaan. Nelli sanoo minulle välillä suoraan, että minä käytän aikaa omaan itseeni ja että hänkin kaipaa omaa aikaa, omaa harrastusta. Se on totta, että parisuhteessa pitää olla tasapaino kummankin kanssa, oman ja yhteisen ajan.

Mutta kuinka paljon? Riittääkö pelkkä yö? Oma unimaailma? Vai tarvitaanko enemmänkin aikaa olla yksin? Luulen, että oikeaa vastausta ei ole olemassa. Asiaa pohditiin juuri Helsingin Sanomissa. Mutta joskus sitä niin kovasti pahoittaa mielensä, jos toinen haluaa omaa aikaa.

Herää mustasukkaisia ajatuksia, jos toinen on poissa kotoa! Miksi minä en riitä tai että mitä ihmettä hän puuhastelee? Miksi vaimoni kaipaa jotain, missä minä en saa olla mukana. Silloin on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja sanoa itselle, että hän ansaitsee omaa aikaa. Eihän kukaan jaksa olla aina minun kanssani. Enhän minäkään aina jaksa omia ajatuksiani ja tunteitani.

Onneksi on kuitenkin enää vähän matkaa jäljellä ja pian saan olla hänen lähellään. Ehkä myös rauhoittua ja rauhoittaa. Sen hän ansaitsee, rauhallisen illan kanssani.

torstai 22. syyskuuta 2016

Aikuisellakin on oikeus näyttää tunteita



Kaikki varmasti tuntevat käsitteen sisäisestä lapsesta, jonka sanotaan kussakin meistä asuvan. Sen, joka on tarvitseva, ja usein tuntuu kaipaavan juuri niitä asioita, joita olemme jääneet lapsena vaille. Ehkä myös käänteisesti niitä asioita ja kokemuksia, joita olemme lapsena saaneet, ja joita janoamme, mutta joita vaille tunnumme jäävän parisuhteessamme. Tai, missä tahansa ihmissuhteessa, mutta kuvaan tätä nyt parisuhteen kautta.

Tulet pitkän työpäivän jälkeen kotiin väsyneenä, ja kotona odottaa kaaos jo eteisessä; lastenvaatteet pitkin poikin, pyöräilykypärät olkkarin lattialla, läksykirjat pitkin keittiön pöytää ja olohuoneen pöydällä tyhjä jugurttipurkki ja mustuneet banaaninkuoret. Täydellistä! Tekisit täyskäännöksen ja suuntaisit lenkille, ellei pitäisi lämmittää lapsille ruokaa ja lähteä kuskaamaan treeneihin. Puoliso on luonnollisesti tällaisena päivänä pidempään töissä. Ei siis apua kaaoksen raivaamiseen, ei ruuanlaittoon eikä kuljetusrumbaan, takapihalla pyörivästä sirkuksesta puhumattakaan!

Vielä suhteellisen coolina, ulkoisesti, huikkaat lapset sisälle syömään. Samalla kuitenkin jo hoputtaen, että kohta pitää lähteä. Eihän siitä olekaan kuin yhdeksän tuntia, kun viimeksi lasten kuullen huokailit kiirettä, töihin lähtiessä. Yksi on vielä takapihalla. ”Sori, mä en kuullu!”. Jep. Tunnet, miten verenpaine alkaa nousta. 

Pari seuraavaa tuntia pyörähtää lapsia kuskatessa. Onneksi tänään ei tarvitse mennä kauppaan, kun suunnittelit sen jo eilen kuntoon. Ehkä jopa huomisenkin osalta. Helpotus. Mielessäsi jo ajattelet, että kunhan lapset on käyneet suihkussa ja syöneet, tällä kertaa ihan rauhallisissa merkeissä, iltapalan, on aikaa kahden kesken puolison kanssa. Joka tulee sinua ulko-ovella vastaan ja huikkaa käyvänsä ”ihan vaan tunnin lenkillä”, jotta saa rankan työpäivän jälkeen kierrokset alas. Samalla omasi huitelevat jo punaisella.

Ja ei se iltakaan suihkun ja iltapalan osalta mennyt niin kuin olit ajatellut. 

Hetkellisesti kierrokset laskevat lapsia nukkumaan peitellessä, koska onhan ne aika suloisia nukkuessaan ja ylipäänsä siinä väsyneinä sängyssään. Ja tiedät, että kohta on viimeinen aikaa itselle. Viimeisestä lastenhuoneesta valot sammutettuasi kolistelet sitten kuitenkin sisäistä kiukkua kihisten astiat koneeseen, raivaat likapyykit kylppärin lattialta, niin ja tietenkin myös lastenhuoneen ja olkkarin lattialta, seuraten vaatevanaa, joka johtaa kylppäriin.

Lopulta ollaan päästy siihen pisteeseen, että voi kaatua sohvalle. On sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mutta olet niin kierroksilla, niin väsynyt ja niin ärsyyntynyt, ettet pysty tekemään yhtään mitään. Yrität vaan hengitellä…

Sitten puolisosi tulee lenkiltä. Huikkaa iloiset heit ja tulee vähän ajan päästä suihkunraikkaana, hyvältä tuoksuen viereesi sohvalle. Et edes huomaa tuoksua, hyvä kun huomaat puolison. Hän ottaa kainaloon ja haluaa viettää aikaa kanssasi. Hetken hellyyttä, pitää lähellään. Eikä tietenkään voi ymmärtää, miksi olet ärsyyntynyt ja vetäydyt koristetyynyä rutistaen kauemmas. Ja ei, sinä taas et pysty siinä tilassa kertomaan, että on ollut aikamoinen päivä ja kaipaisit nyt vaan hiljaisuutta ja syliä. Jos jotain pystyt sanomaan, se tulee sellaisella äänenpainolla, että siitä on rationaalisuus ja harmonian rakentaminen kaukana.

Tähän reagointiin yleensä yhdistetään se sisäinen lapsi. Se, joka purkaa ja osoittaa tunteensa lapsen tavoin, suoraan, vilpittömästi ja kaukana rationaalisesta. Sisäinen lapsi itkee ja kiukuttelee. Sisäinen lapsi on se, joka menee yksin peiton alle mököttämään, vaikka eniten kaipaisi juuri toisen läheisyyttä ja kauniita sanoja.

Enpä tiedä. Reagointitapa tämän kaltaisissa tilanteissa voi toki vastata lapsen reagointitapaa, kun ei ole sanoja ja kokemuksia sanoittamaan tunteita ja pahaa oloa, mutta jokin siinä tökkii vastaan. Kuin vain lapsella olisi oikeus osoittaa tunteita. Kuin vain lapsilla olisi oikeus itkeä. Paitsi pojilla. Hehän eivät saisi itkeä edes lapsena. Ainakaan kolmen ikävuoden jälkeen. 

Meillä mennään kyllä eri moodilla. Meillä tunteita näyttävät kaikki ja pojatkin saavat itkeä. Ei käydä syyttelemään tai kategorisoimaan vaan otetaan syliin. Vaikka eivät vielä osaakaan pyytää. Eihän ne aikuisetkaan yllä olevassa kertomuksessa osanneet vaikka sitä halusivatkin. 

Horror-päivän ilta voisi mennä kuitenkin myös toisin. Kukaan ei kiukuttelisikaan puolisolleen vaan sanoisi, että on ollut rankka päivä ja pyytäisi ottamaan syliin. Ja kun jonain päivänä se olisikin sinun sijastasi rakas puolisosi, jolla on huono päivä, sinä  ymmärtäisit vastaavasti väsymyksestä ärtsyilevää puolisoasi ja ottaisit hänet pyytämättä lähelle silloin, kun hän ei saa sitä tunnetta ja pyyntöä sanoitettua. Kun yhä uudestaan törmää tilanteisiin, joissa toimii ylläkuvatun kaltaisesti, voi vähän kerrallaan oppia toimimaan toisin. Varmasti auttaa isosti myös, kun voi puhua nämä tilanteet auki puolison kanssa. Kun seuraavan kerran kiukkupäivän iltana menette nukkumaan ja käperryt omalle puolellesi sänkyä osoittaen puolisolle mieltäsi, eli pyytäen äänettömästi syliä, huomiota ja läheisyyttä, ymmärrystä sekä hyväksyntää tunteinesi kaikkinesi, yritä kääntää kelkka. Yritä sen sijaan kääntyä puolisoosi päin, kertoa että rakastat ja pyytää päästä lähelle. 

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?