Olipa taas lasten treenikuljetukset kohdallaan. Piti ensin kiirehtiä töistä kotiin ja viedä Nelli sieltä vanimman pojan treenipeliin. Sieltä minun piti ajaa hakemaan nuoremmat pojat heidän futistreeneistä.
Nelli huikkasi viimevaiheessa hypätessään kiireessä ulos autosta, että "tästä sun kannattaa ajaa tonne ja sitten valoista sinne ja sen jälkeen ajat Impparin ohitse ja sitten sä varmaan löydätkin perille?"
Ensimmäinen vaihe: pihalta vasemmalle. Käännyin sinne minne pitikin. Sitten oikealle kääntyminen, vaikka en ollut ihan varma, mitä Nelli sanoi tästä risteyksestä. Liikennevalot? Minne piti kääntyä vai ajanko suoraan? Päätin ajaa suoraan. Muutama kilometri eteenpäin ja hikikarpalot tulivat otsalleni. Olin nimittäin jo myöhässä eli treenit olivat ohitse ja minä olin jossain, missä minun ei pitänyt olla - sen tiesin, vaikka en tiennyt missä olin.
Laitan puhelimeni karttaohjelma päälle. Se ei auta. Pitää pysähtyä. Sitten käännyn takaisin. Valoihin ja vasemmalle. Miten tämä reitti oikein menee? Olen oikeasti asunut Turun seudulla reilun vuoden. Reitit kaupungin laitamilla ovat epäselviä. Mikään ei näytä tutulta.
Päätän, että palaan alkuun tai ainakin sinne, mistä löydän perille. Ja niin kierrän takaisin kohti keskustaa ja sieltä sitten kentälle.
Mielessäni sadattelen: miten ihmeessä toinen ajattelee minun löytävän perille epäselvillä ohjeilla? Miksi en valinnut heti aluksi tuttua reittiä, joka olisi ollut ehkä hiukan pidempi?
On hyvä syyttää neuvojaa, kun itse ei yhtään tajunnut, mistä piti kääntyä ja minne. Ehkä niin käy useinkin parisuhteessa. Toinen ajattelee sanovan asiansa selkeästi ja toinen vain nyökyttelee, koska kuvittelee ymmärtävänsä. Mutta kun aina se ei mene niin. Silloin on helppoa syyttää toista, vaikka vika taisikin olla minussa. Miksi ihmeessä aina uskon vaimoni ohjeita? Miksi en uskaltanut tässä pitää kiinni tutusta reitistä?
Vai onkohan se niin, että usein on helpompi ainakin yrittää toteuttaa toisen ohjeita? Ihan vain osoittaakseen oman tiedon olevan parempaa. Ja sitten kotona haukkua toista, että "et osannut opastaa minua oikein!"
Siitä saa hyvän syyn mennä nukkumaan sängyn eri laidoille. Onneksi vältin sen, kun päätin ajatella, että syy ei ollut vaimoni neuvoissa, vaan siinä etten uskonut itseeni. Mutta kun elää hyvän ja rakastettavan ihmisen kanssa, niin kyllä sitä haluaa häntä uskoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti