sunnuntai 21. elokuuta 2016

Mikä on meidän perhe?

Perheen luulisi olevan helppo käsite, ketkä kuuluvat  perheeseen. Äiti, isä, lapset. Tai vain lapseton pari. Mutta entä oma ja puolison lapsuudenperhe? Ovatko hekin perhettäsi? Vai ”muutatko” perheestä toiseen siinä vaiheessa, kun sinusta tulee jonkun avopuoliso/aviopuoliso? Eivätkö lapsuudenperheesi jäsenet enää silloin ole perhettäsi?

Jos tätä ajatusmallia laajentaa, uusperheessä kuviot vasta monimuotoisiksi muuttuvatkin. Itse ehkä kuitenkin miellän perheekseni sen, jonka kanssa asun. Meidän perheeseen kuuluvat siis minun näkökulmastani minä ja puolisoni sekä kolme poikaani. Mieheni näkökulmasta asia on hieman toisin, sillä hänen perheeseensä kuuluvat minun ja poikieni (= hänen bonuspoikansa) lisäksi myös hänen poikansa. He asuvat muualla, omillaan tai äitinsä kanssa. Mutta he kuuluvat mieheni perheeseen. Siksi tuntuu jotensakin hassulta, että he eivät kuulu minun perheeseeni, johon mieheni kuitenkin kuuluu. Mutta miten he voisivat kuulua minun perheeseeni, kun en ole koskaan kunnolla tavannutkaan heitä?

Minun ja mieheni perheet ovat siis erilaiset vaikka elämme ja asumme yhdessä. Kotimme seinillä on kuvia ihmisistä, joita en ole  tavannut, mutta jotka ovat puolisoni elämän rakkaimpia ihmisiä. Sekin tuntuu ”hassulta”. Olen toki kuluneen puolentoista vuoden aikana tottunut siihen, mutta silti. On se surullistakin, meille molemmille. Ymmärrän ja hyväksyn sen täysin, että he etenevät asiassa omaan tahtiinsa, enkä todellakaan ole nuorille aikuisille äitipuoleksi ryhtymässä, mutta haluaisin toki kovasti tuntea puolisoni lapset. Omata jonkinlaisen suhteen heihin. Toistaiseksi heidän on kuitenkin vielä ollut liian vaikeaa tavata minua. Solidaarisuudesta äitiinsä, vai toisiinsa? Tai muihin sukulaisiinsa. Kuka tietää, mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat. En tiedä. Toivottavasti ajan kanssa kuitenkin saan tilaisuuden tutustua heihin.

Omilta pojiltani kun joskus olen kysynyt, ketkä heidän perheeseensä kuuluvat, nelosluokkalainenkin vielä vastasi, että äiti, isä ja veljet. Vaikka me olemme asuneet tällä nykyisellä kokoonpanolla jo yli puolitoista vuotta. Vaikka he tykkäävät puolisostani ja heillä on hyvät ja luontevat välit. Ihan viime aikoina en taas olekaan kysynyt. Ehkä tilanne voisi olla nyt toinen, kun olemme naimisissa ja olemme muuttaneet yhteiseen kotiin.

Ei silti sanota suotta, että uusperheessä perheytyminen kestää aikansa, joka vaihtelee jokaisella, eikä se aika aina ole ihan lyhyt. Ykkösluokkalaisemme tuntuu olevan tässä pisimmällä. Ja kyllä minä tämän tunnen hyvin vahvasti perheekseni, vaikka aina välillä huomaankin hymyileväni, kun muistan, että olen nykyään myös vaimo rakkaalle miehelleni. Se on vielä minullekin uutta. Pari kuukautta vanhaa.

Ehkä tunnetasolla haemme kaikki vielä sitä tasapainoa ja stabiliutta, että tämä todella tuntuu meidän perheeltä vaikka ajatuksen tasolla pidämme niin, että tämä on meidän perhe. Uusperheeseen kuitenkin kasvetaan eri tavalla kuin meistä kukin on kasvanut siihen aiempaan perheeseensä. Sekä minä, että puolisoni kasvoimme ensin tykönämme perheeksi silloisten puolisoidemme kanssa, jonka jälkeen lasten syntyessä sekä me että lapset kasvoivat siihen perheeseen. Sitten siitä perheestä on pitänyt kasvaa pois. Joutunutkin, eivätkä kaikki meistä omasta tahdostaan tai aloitteestaan. Nyt kukin meistä tykönään kasvaa tähän uuteen perheeseen, jonka kukin meistä määrittää omasta itsestään käsin omalla tavallaan. Mielenkiinnolla kuuntelen ja luen muiden kokemuksia ja kertoumuksia siitä, miten asiat heillä ovat menneet. Miten kauan asioissa on kestänyt, missä nyt mennään ja miten kukin perheessä asioihin suhtautuu. Vaikka tiedänkin, että jokainen perhe on omanlaisensa, silti muiden tarinat ja kokemukset kiinnostavat minua ja niistä saa perspektiiviä.

Mieheni ja minun tilanteessa on myös valtavan iso ero, sillä hänen ydinperheeseensä, jokapäiväiseen elisympäristöönsä, on tullut kolme uutta lasta. Hän osallistuu näiden poikien elämään ja kasvatukseen tasavertaisena aikuisena, kantaa heistä vastuuta ja muodostaa tunnesuhdetta heihin. Kuskaa treeneihin ja tarkistaa läksyjä. Tekee ruokaa ja auttaa tietokoneen kanssa. Minun elämääni ei ole tullut uusia lapsia. Minun perheeseeni on tullut uutena vain puolisoni, jonka tunsin ja jota olen rakastanut jo ennen kuin olemme alkaneet muodostaa tätä uusperhettämme. Meidän rakkautemme ja parisuhteemme oli olemassa ennen kuin meistä tuli perhe. Ennen kuin minun lapseni tulivat meidän yhteiseen elämään. Olin ikään kuin ajatuksen tasolla pystynyt yhdistämään mielessäni nämä kaksi minulle tuttua ja rakasta ”puolta”, lapseni ja uuden puolison, jo ennen kuin hän taapsi lapseni, tai teimme päätöksen muuttaa yhteen. Omasta näkökulmastani, tilanteeni on kai paljon helpompi kuin mieheni tilanne. Siksi voin vain yrittää parhaani mukaan ymmärtää rakasta puolisoani ja hänen suruaan siitä, että hänen lapsensa eivät asu meidän kanssa. Ei se aina helppoa ole, meille kummallekaan.

Mitä avaimia tilanteeseen sitten on? Uskaltaa puhua asioista avoimesti. Malttaa ja kyetä todella kuulemaan toista, mikä on jo vaikeampaa, sen olemme huomanneet. Sekä rakastaa. Osoittaa rakastavansa ja luoda kotiin rakastava ja turvallinen ilmapiiri vaikka tunnesuhteet kaikkiin uusiin ihmisiin eivät vielä olisikaan kasvaneet rakkaudeksi. Ja kyllä meillä tunteita osoitetaankin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti