"Huh, onneksi on maanantai ja pääsee töihin lepäämään", huokaistaan meidän perheessä aika usein viikonlopun jälkeen. Vaikka eipä sitä töissäkään lepäämään pääse, kun ajetaan viikossa tuhannesta reiluun puoleentoista tuhanteen kilsaa työmatkaa ja tehdään siihen normi työpäivät päälle. Mielessä saattaa siis viikonloppuisin käydä ajatus, että voisi hetken hengähtääkin, mutta kalenteri kertoo taas parista, kolmesta turnauksesta, tietysti eri paikkakunnilla.
Meidän perheessä liikutaan PALJON! Pojilla treenikertoja tulee viikkoon yhteensä 12-14 ja siihen pelit päälle. Kun siihen ynnätään vielä oma liikkuminen, lähtöjä tulee parisenkymmentä. Liikunnallinen elämntapa on meillä verissä ja suurimman osan aikaa siitä saa miljoonasti enemmän energiaa kuin se vie, mutta silti joskus tuntuu, että voisi olla edes yksi viikonloppu silloin tällöin, jolloin ehtisi ihan vaan ollakin. On niitäkin, mutta juuri nyt ei näköpiirissä.
Ruuhkavuodet - termin syvin merkitys on todellakin tullut tutuksi muutamien viime vuosien aikana. Silti en vaihtaisi tätä mistään hinnasta (toki vapaapäivän sieltä täältä!). Työn ja näin aktiivisen arjen yhdistäminen vaatii sekä jaksamista että organisointia.Väitän, että minulta löytyy melko rajattomasti molempia, tosin aina välillä huomaan, että ensimmäisen suhteen saatan kuitenkin olla vain "tavallinen kuolevainen". Se vaatii myös kimppakyytejä ja samanhenkisen puolison. Luojan kiitos, minulla on ne molemmat. Ilman rakasta miestäni, tämä olisi paljon haastavampaa.
Kun itsellä on kilpaurheilutausta, on jotenkin itsestään selvyys, että lapset saavat halutessaan harrastaa, niin paljon kuin haluavat/jaksavat ja niin tosissaan kuin heistä tuntuu. Minä kyllä kuskaan. Muakin on kuskattu ja eittämättä elämäni TOP 10 parhaat elämykset, kokemukset, opit ja ystävät, liittyvät paljolti omaan urheilutaustaan. En olisi tasan tarkkaan saavuttanut menestystä, jonka saavutin, jos omat vanhempani eivät olisi tukeneet, kannustaneet ja kuskanneet minua. En olisi nähnyt ja kokenut niin paljoa ja nykyiset parhaat ystäväni olisivat jääneet tapaamatta.
Kun pyöritin tätä rumbaa muutaman vuoden itsekseni eron jälkeen, piti organisoida vain omaa elämää ja se jaksaminen oli ihan vain itseltäni pois. Nyt elämässäni on myös puoliso, ja olen huomannut, ettei sitä elämää voi pyörittää kuten ennen. Huomaan silti todella usein edelleen ajattelevani näin, vaikka tiedostankin, että pitäisi toimia toisin. Monesti sitä miettii vaan, miten paljon helpompaa nyt on, kun on kaksi kuskaajaa (kolmantena toki myös poikien isä), jotta viennit ja haut sekä pelien seuraaminen onnistuvat nyt useammalla paikkakunnalla yhtä aikaa. Ja kyllä mies osallistuukin arkeen ja poikien harrastuksiin ihan siinä missä minäkin. Kuskaa, katsoo pelejä ja tempautuu mukaan peleihin. Leipoo mokkapaloja buffetiin ja kannustaa poikia. Hänellä kuitenkin jo hieman aikaa siitä kaikkein intensiivisimmästä logistiikkarumbasta, ja nyt hän on yhtäkkiä taas takaisin siinä.
"Kulta, joskus vaan tarvitsen myös aikaa levätä, palautua töistä ja tehdä asioita, joita pitää tehdä.", hän sanoi mulle eilen. Koko viikonloppu meni taas kenttien laidalla, vaikka oli "lapsivapaa viikonloppu". "Olihan meillä illat aikaa meille...", yritin, mutta onneksi osasin ajatella myös toisesta näkökulmasta. Kyllähän se satuttaa, tunne siitä, etten ole osannut ottaa toista tarpeeksi huomioon vaan mennyt vain omat intressit edellä. Tiedän, ettei ne mun pojat mene rikki siitä, jos en ole joka pelissä katsomossa, mutta kun tykkään itse niin kovasti seurata heidän pelejään jne. Mutta kuitenkin, olen lähes aina siellä, katsomossa, me olemme siellä yhdessä. Se on aikaa perheenä. Taidan silti ottaa illalla Murun kanssa kalenterin käteen ja pyhittää sinne ensitilassa vähintään yhden viikonlopun päivän vain meille kahdelle. Tiedän, että kyse on arjesta ja sen kokemisesta ja elämisestä laajemmin, mutta tämäkin on hyvä alku.
Rakas, kiitos että pysäytit minut ajattelemaan tätä asiaa. Lupaan kuunnella sinua paremmin, ottaa huomioon ja antaa meille aikaa. En pystyisi tähän ilman sinua, enkä halua sitä. Arki kanssasi on parasta, mitä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti