Aikuisellakin on oikeus näyttää tunteita

Kaikki varmasti tuntevat käsitteen sisäisestä lapsesta, jonka sanotaan kussakin meistä asuvan. Sen, joka on tarvitseva, ja usein tuntuu kaipaavan juuri niitä asioita, joita olemme jääneet lapsena vaille. Ehkä myös käänteisesti niitä asioita ja kokemuksia, joita olemme lapsena saaneet, ja joita janoamme, mutta joita vaille tunnumme jäävän parisuhteessamme. Tai, missä tahansa ihmissuhteessa, mutta kuvaan tätä nyt parisuhteen kautta.

Tulet pitkän työpäivän jälkeen kotiin väsyneenä, ja kotona odottaa kaaos jo eteisessä; lastenvaatteet pitkin poikin, pyöräilykypärät olkkarin lattialla, läksykirjat pitkin keittiön pöytää ja olohuoneen pöydällä tyhjä jugurttipurkki ja mustuneet banaaninkuoret. Täydellistä! Tekisit täyskäännöksen ja suuntaisit lenkille, ellei pitäisi lämmittää lapsille ruokaa ja lähteä kuskaamaan treeneihin. Puoliso on luonnollisesti tällaisena päivänä pidempään töissä. Ei siis apua kaaoksen raivaamiseen, ei ruuanlaittoon eikä kuljetusrumbaan, takapihalla pyörivästä sirkuksesta puhumattakaan!

Vielä suhteellisen coolina, ulkoisesti, huikkaat lapset sisälle syömään. Samalla kuitenkin jo hoputtaen, että kohta pitää lähteä. Eihän siitä olekaan kuin yhdeksän tuntia, kun viimeksi lasten kuullen huokailit kiirettä, töihin lähtiessä. Yksi on vielä takapihalla. ”Sori, mä en kuullu!”. Jep. Tunnet, miten verenpaine alkaa nousta. 

Pari seuraavaa tuntia pyörähtää lapsia kuskatessa. Onneksi tänään ei tarvitse mennä kauppaan, kun suunnittelit sen jo eilen kuntoon. Ehkä jopa huomisenkin osalta. Helpotus. Mielessäsi jo ajattelet, että kunhan lapset on käyneet suihkussa ja syöneet, tällä kertaa ihan rauhallisissa merkeissä, iltapalan, on aikaa kahden kesken puolison kanssa. Joka tulee sinua ulko-ovella vastaan ja huikkaa käyvänsä ”ihan vaan tunnin lenkillä”, jotta saa rankan työpäivän jälkeen kierrokset alas. Samalla omasi huitelevat jo punaisella.

Ja ei se iltakaan suihkun ja iltapalan osalta mennyt niin kuin olit ajatellut. 

Hetkellisesti kierrokset laskevat lapsia nukkumaan peitellessä, koska onhan ne aika suloisia nukkuessaan ja ylipäänsä siinä väsyneinä sängyssään. Ja tiedät, että kohta on viimeinen aikaa itselle. Viimeisestä lastenhuoneesta valot sammutettuasi kolistelet sitten kuitenkin sisäistä kiukkua kihisten astiat koneeseen, raivaat likapyykit kylppärin lattialta, niin ja tietenkin myös lastenhuoneen ja olkkarin lattialta, seuraten vaatevanaa, joka johtaa kylppäriin.

Lopulta ollaan päästy siihen pisteeseen, että voi kaatua sohvalle. On sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mutta olet niin kierroksilla, niin väsynyt ja niin ärsyyntynyt, ettet pysty tekemään yhtään mitään. Yrität vaan hengitellä…

Sitten puolisosi tulee lenkiltä. Huikkaa iloiset heit ja tulee vähän ajan päästä suihkunraikkaana, hyvältä tuoksuen viereesi sohvalle. Et edes huomaa tuoksua, hyvä kun huomaat puolison. Hän ottaa kainaloon ja haluaa viettää aikaa kanssasi. Hetken hellyyttä, pitää lähellään. Eikä tietenkään voi ymmärtää, miksi olet ärsyyntynyt ja vetäydyt koristetyynyä rutistaen kauemmas. Ja ei, sinä taas et pysty siinä tilassa kertomaan, että on ollut aikamoinen päivä ja kaipaisit nyt vaan hiljaisuutta ja syliä. Jos jotain pystyt sanomaan, se tulee sellaisella äänenpainolla, että siitä on rationaalisuus ja harmonian rakentaminen kaukana.

Tähän reagointiin yleensä yhdistetään se sisäinen lapsi. Se, joka purkaa ja osoittaa tunteensa lapsen tavoin, suoraan, vilpittömästi ja kaukana rationaalisesta. Sisäinen lapsi itkee ja kiukuttelee. Sisäinen lapsi on se, joka menee yksin peiton alle mököttämään, vaikka eniten kaipaisi juuri toisen läheisyyttä ja kauniita sanoja.

Enpä tiedä. Reagointitapa tämän kaltaisissa tilanteissa voi toki vastata lapsen reagointitapaa, kun ei ole sanoja ja kokemuksia sanoittamaan tunteita ja pahaa oloa, mutta jokin siinä tökkii vastaan. Kuin vain lapsella olisi oikeus osoittaa tunteita. Kuin vain lapsilla olisi oikeus itkeä. Paitsi pojilla. Hehän eivät saisi itkeä edes lapsena. Ainakaan kolmen ikävuoden jälkeen. 

Meillä mennään kyllä eri moodilla. Meillä tunteita näyttävät kaikki ja pojatkin saavat itkeä. Ei käydä syyttelemään tai kategorisoimaan vaan otetaan syliin. Vaikka eivät vielä osaakaan pyytää. Eihän ne aikuisetkaan yllä olevassa kertomuksessa osanneet vaikka sitä halusivatkin. 

Horror-päivän ilta voisi mennä kuitenkin myös toisin. Kukaan ei kiukuttelisikaan puolisolleen vaan sanoisi, että on ollut rankka päivä ja pyytäisi ottamaan syliin. Ja kun jonain päivänä se olisikin sinun sijastasi rakas puolisosi, jolla on huono päivä, sinä  ymmärtäisit vastaavasti väsymyksestä ärtsyilevää puolisoasi ja ottaisit hänet pyytämättä lähelle silloin, kun hän ei saa sitä tunnetta ja pyyntöä sanoitettua. Kun yhä uudestaan törmää tilanteisiin, joissa toimii ylläkuvatun kaltaisesti, voi vähän kerrallaan oppia toimimaan toisin. Varmasti auttaa isosti myös, kun voi puhua nämä tilanteet auki puolison kanssa. Kun seuraavan kerran kiukkupäivän iltana menette nukkumaan ja käperryt omalle puolellesi sänkyä osoittaen puolisolle mieltäsi, eli pyytäen äänettömästi syliä, huomiota ja läheisyyttä, ymmärrystä sekä hyväksyntää tunteinesi kaikkinesi, yritä kääntää kelkka. Yritä sen sijaan kääntyä puolisoosi päin, kertoa että rakastat ja pyytää päästä lähelle. 

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?