Tässä viime aikoina on tullut
monesti törmättyä lastenkasvatuksellisiin näkemyksiin. Milloin pitää olla hyvin
ehdoton, milloin voi joustaa ja sallia enemmän. Voiko antaa katsoa arki-iltana
fudismatsia vaikka on aikainen herätys? Kuinka nopeasti pitää ottaa iPad tai
puhelin pois, jos mikään pyyntö ei mene jakeluun tms.? Johtuvatko erot
näkemyksissä siitä, että kyseessä ovat minun lapset, eivät Antin, vai siitä,
että me olemme persoonina luonnollisesti erilaisia? Erilaiset elämänkokemukset ja
olosuhteet ovat muokanneet meitä paljon, ja heijastuvat siten vahvasti myös
siihen, millä tavoin kasvatamme lapsia.
Minä olen äitinä ja kasvattajana
varmasti aika salliva ja vastuuta antava. Edellyttäen, että hoitaa hommansa,
eli koulun ja harrastukset, ja on vastuun ja luottamuksen arvoinen. Sitten saa vastineeksi paljon vapauksia tehdä ja mennä ja toivoa. Ei meillä todellakaan saa kaikkea, mitä haluaa, mutta harvan asian suhteen olen täysin ehdoton. Joudun usein
myös huomaamaan, miten vaikeaa on pitää kiinni jostain ukaasista, jonka olen
asettanut. Ja kyllä, lipsunkin niistä aina välillä. Tai vähän useamminkin. Lasten
kanssa pitää olla johdonmukainen, sanotaan. Riittääkö, jos on johdonmukaisesti
hieman epäjohdonmukainen?
Olen siis tottunut antamaan
lapsilleni melko paljon vapautta, tiettyjen raamien sisällä. Olen valmis aika
usein joustamaan ja tekemään myönnytyksiä, jos asiat menevät hyvin. Olen
kokenut sen toimivaksi, ja pojat yleensä hoitavatkin asiansa mallikkaasti.
Luottamus pelaa siis meillä. Mutta jos ei pelaa, niin vapauksiakin kavennetaan joksikin aikaa.
Esikoinen kuuli tänään, että
joukkuekaveri olisi menossa treeneistä suoraan lätkämatsiin ja halusi mennä
mukaan. Sanoin, ettei tänään. Parin tunnin päästä matkalla treeneihin, hän
laittoi mulle muutaman viestin, että enkö nyt voisi mennä, kun kaveri haluaisi,
että mä tulen ja olisi se mustakin hauskaa. Ajattelin, että miksipä ei, kun
läksyt on kuitenkin tehty ja harrastusten puolestakin löysempi viikko menossa.
Antti oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mene, kun on arki-ilta ja vähän
flunssassa ja syönyt huonosti ja huomenna kahdet treenit. Totta tuokin kaikki,
mutta silti en nähnyt asiaa noin jyrkästi ja ehdottomasti kuin hän. Olisin halunnut
antaa pojalle luvan mennä peliin. Kyytikin olisi molempiin suuntiin. No,
halusin osoittaa puolisolleni, että kuuntelen häntä ja olen hänen puolellaan ja
haluan antaa hänellekin tasavertaisesti vastuuta poikien kasvatuksessa. Otin puhelun
pojalle. Se kesti ehkä 12 sekuntia, kunnes sain luurin korvaan. Niinpä,
epämielekkäiden uutisten vastaanottaminen ei ole vielä 11-vuotiaan pojan
vahvuus. Onneksi hänellä on paljon muita vahvuuksia.
Nyt itselläni on paha olla. Ehkä
eniten siksi, että jouduin kuulemaan pojan pettymyksen, mutta myös siksi, että
minun näkökulmastani hän olisi aivan hyvin voinut mennä peliä katsomaan. Ja
olisimme molemmat ollut hyvällä mielellä. Toki myönnän myös, että on itselleni
kasvun paikka toimia välillä näin (vaikka en täysin ymmärräkään, miksi). ”Äidin
tehtävä on tuottaa pettymyksiä”, niinkin sanotaan. Kyllä. Olen samaa mieltä
siinä, että en ole ”curling-vanhempi”, joka raivaa kaikki esteet lastensa
tieltä, mutta en myöskään halua ehdoin tahdoin pahoittaa toisen mieltä. Elämässä
pitää oppia kestämään ja hyväksymään pettymyksiä, koska niitä ei voi välttää,
mutta tämän olisi voinut.
Ehkä poika on oman pettymyksensä
jo unohtanut kun parin tunnin päästä haen hänet treeneistä, tai sitten ei. Minä
en varmaankaan ole. Ottaa aikansa käsitellä asiat, jotka haastavat itseä ja
omaa tapaa toimia. Pistävät katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan
antaa Antille tilaa kasvattaa poikiani perheemme tasavertaisena aikuisena. Haluan
osoittaa hänelle, että vaikka hänestä varmasti ihan aiheestakin tuntuu välillä
toiselta, ihan oikeasti arvostan häntä ja hänen näkemyksiään sekä tapaansa
toimia. Myös lasteni kanssa. Mulla on paljon opittavaa häneltä. Kaikessa ja
kaikesta en kuitenkaan ole samaa mieltä, ja kun ne eroavaisuudet liittyvät
lapsiini, se on mulle vaikea paikka. En halua joutua kahden tulen väliin. En
todellakaan halua työntää Anttia syrjään ja tuottaa hänelle kokemusta, etten
kuuntele häntä lasten asioissa. Mutta en myöskään halua lapsiani kasvatettavan
jotenkin liian tiukasti, koska uskon itse vastuun kantamisen ja jouston
väliseen balanssiin.
Parisuhteessa pitää oppia
tekemään kompromisseja. Uusperheessä varmasti tuplasti enemmän. Luulisin.
Ainakin tuntuu siltä. Elettyä elämää on taustalla, omat tavat toimia.
Pinttyneetkin jo varmasti. Ja sitten, kun on läsnä arjessa ne ”minun lapset”,
mutta ei hänen lapsiaan, niin huomaa niin helposti tempaantuneensa tämän
kaltaisissa tilanteissa siihen tunteeseen, että ”sä olet siksi tuota mieltä,
kun ne eivät ole sun lapsia!”. En halua olla sellainen, mutta kai se on silti
ihan luonnollista, että toisinaan tunnen niin? Yritän oppia. Tekemään
kompromisseja. Kestämään pettymysten tuottamista. Paremmin kuuntelemaan sanomaa
puolisoni mielipiteiden takana. Mutta tärkeintä meille yhdessä ja tahoillaan
olisi varmasti hyväksyä se fakta, että kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa
mieltä, eikä se silti tarkoita, että parisuhteessa olisi jotain pielessä.