Erilaiset persoonat vai "minun lapset"?

Tässä viime aikoina on tullut monesti törmättyä lastenkasvatuksellisiin näkemyksiin. Milloin pitää olla hyvin ehdoton, milloin voi joustaa ja sallia enemmän. Voiko antaa katsoa arki-iltana fudismatsia vaikka on aikainen herätys? Kuinka nopeasti pitää ottaa iPad tai puhelin pois, jos mikään pyyntö ei mene jakeluun tms.? Johtuvatko erot näkemyksissä siitä, että kyseessä ovat minun lapset, eivät Antin, vai siitä, että me olemme persoonina luonnollisesti erilaisia? Erilaiset elämänkokemukset ja olosuhteet ovat muokanneet meitä paljon, ja heijastuvat siten vahvasti myös siihen, millä tavoin kasvatamme lapsia. 

Minä olen äitinä ja kasvattajana varmasti aika salliva ja vastuuta antava. Edellyttäen, että hoitaa hommansa, eli koulun ja harrastukset, ja on vastuun ja luottamuksen arvoinen. Sitten saa vastineeksi paljon vapauksia tehdä ja mennä ja toivoa. Ei meillä todellakaan saa kaikkea, mitä haluaa, mutta harvan asian suhteen olen täysin ehdoton. Joudun usein myös huomaamaan, miten vaikeaa on pitää kiinni jostain ukaasista, jonka olen asettanut. Ja kyllä, lipsunkin niistä aina välillä. Tai vähän useamminkin. Lasten kanssa pitää olla johdonmukainen, sanotaan. Riittääkö, jos on johdonmukaisesti hieman epäjohdonmukainen?

Olen siis tottunut antamaan lapsilleni melko paljon vapautta, tiettyjen raamien sisällä. Olen valmis aika usein joustamaan ja tekemään myönnytyksiä, jos asiat menevät hyvin. Olen kokenut sen toimivaksi, ja pojat yleensä hoitavatkin asiansa mallikkaasti. Luottamus pelaa siis meillä. Mutta jos ei pelaa, niin vapauksiakin kavennetaan joksikin aikaa.

Esikoinen kuuli tänään, että joukkuekaveri olisi menossa treeneistä suoraan lätkämatsiin ja halusi mennä mukaan. Sanoin, ettei tänään. Parin tunnin päästä matkalla treeneihin, hän laittoi mulle muutaman viestin, että enkö nyt voisi mennä, kun kaveri haluaisi, että mä tulen ja olisi se mustakin hauskaa. Ajattelin, että miksipä ei, kun läksyt on kuitenkin tehty ja harrastusten puolestakin löysempi viikko menossa. Antti oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mene, kun on arki-ilta ja vähän flunssassa ja syönyt huonosti ja huomenna kahdet treenit. Totta tuokin kaikki, mutta silti en nähnyt asiaa noin jyrkästi ja ehdottomasti kuin hän. Olisin halunnut antaa pojalle luvan mennä peliin. Kyytikin olisi molempiin suuntiin. No, halusin osoittaa puolisolleni, että kuuntelen häntä ja olen hänen puolellaan ja haluan antaa hänellekin tasavertaisesti vastuuta poikien kasvatuksessa. Otin puhelun pojalle. Se kesti ehkä 12 sekuntia, kunnes sain luurin korvaan. Niinpä, epämielekkäiden uutisten vastaanottaminen ei ole vielä 11-vuotiaan pojan vahvuus. Onneksi hänellä on paljon muita vahvuuksia. 

Nyt itselläni on paha olla. Ehkä eniten siksi, että jouduin kuulemaan pojan pettymyksen, mutta myös siksi, että minun näkökulmastani hän olisi aivan hyvin voinut mennä peliä katsomaan. Ja olisimme molemmat ollut hyvällä mielellä. Toki myönnän myös, että on itselleni kasvun paikka toimia välillä näin (vaikka en täysin ymmärräkään, miksi). ”Äidin tehtävä on tuottaa pettymyksiä”, niinkin sanotaan. Kyllä. Olen samaa mieltä siinä, että en ole ”curling-vanhempi”, joka raivaa kaikki esteet lastensa tieltä, mutta en myöskään halua ehdoin tahdoin pahoittaa toisen mieltä. Elämässä pitää oppia kestämään ja hyväksymään pettymyksiä, koska niitä ei voi välttää, mutta tämän olisi voinut. 

Ehkä poika on oman pettymyksensä jo unohtanut kun parin tunnin päästä haen hänet treeneistä, tai sitten ei. Minä en varmaankaan ole. Ottaa aikansa käsitellä asiat, jotka haastavat itseä ja omaa tapaa toimia. Pistävät katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan antaa Antille tilaa kasvattaa poikiani perheemme tasavertaisena aikuisena. Haluan osoittaa hänelle, että vaikka hänestä varmasti ihan aiheestakin tuntuu välillä toiselta, ihan oikeasti arvostan häntä ja hänen näkemyksiään sekä tapaansa toimia. Myös lasteni kanssa. Mulla on paljon opittavaa häneltä. Kaikessa ja kaikesta en kuitenkaan ole samaa mieltä, ja kun ne eroavaisuudet liittyvät lapsiini, se on mulle vaikea paikka. En halua joutua kahden tulen väliin. En todellakaan halua työntää Anttia syrjään ja tuottaa hänelle kokemusta, etten kuuntele häntä lasten asioissa. Mutta en myöskään halua lapsiani kasvatettavan jotenkin liian tiukasti, koska uskon itse vastuun kantamisen ja jouston väliseen balanssiin. 

Parisuhteessa pitää oppia tekemään kompromisseja. Uusperheessä varmasti tuplasti enemmän. Luulisin. Ainakin tuntuu siltä. Elettyä elämää on taustalla, omat tavat toimia. Pinttyneetkin jo varmasti. Ja sitten, kun on läsnä arjessa ne ”minun lapset”, mutta ei hänen lapsiaan, niin huomaa niin helposti tempaantuneensa tämän kaltaisissa tilanteissa siihen tunteeseen, että ”sä olet siksi tuota mieltä, kun ne eivät ole sun lapsia!”. En halua olla sellainen, mutta kai se on silti ihan luonnollista, että toisinaan tunnen niin? Yritän oppia. Tekemään kompromisseja. Kestämään pettymysten tuottamista. Paremmin kuuntelemaan sanomaa puolisoni mielipiteiden takana. Mutta tärkeintä meille yhdessä ja tahoillaan olisi varmasti hyväksyä se fakta, että kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa mieltä, eikä se silti tarkoita, että parisuhteessa olisi jotain pielessä.

Ruuhkavuodet

Viimeistään kuluneen vuoden aikana otsikon termin sisältö kaikissa muodoissaan on konkretisoitunut meidän perheessä. Se on arkea kolmen kouluikäisen, kahta lajia harrastavan pojan kanssa! Kun siihen yhdistetään perheen aikuisten työssäkäynti 170 kilometrin päässä kotoa, alkaa kuvio saada vielä uutta väriä. Työ on onneksi joustavaa, mahdollistaen etä-, ilta- ja viikonlopputyöskentelyn. Joustossa on toki aina se toinenkin puoli, jossa rajat on osattava vetää itse, mutta onneksi poikien harrastukset irrottavat tehokkaasti työasioista ja "lapsivapaina" viikkoina tehdään sitten enemmän töitä. Vaikka tänäkin lapsivapaana viikonloppuna lähdetään kyllä katsomaan pelejä.

Parin kk:n takaa, Mestareiden Cup

Hektinen arki on jatkuvaa organisointia ja tasapainoiluakin. Välillä tasapainoillaan sen kanssa, miten kaikki päivän ja viiikon tapahtumat saadaan aikataulullisesti hoidettua, välillä sen kanssa, että tarvitsisi hetken lepoakin, mutta toisaalta poikien pelien katsominen on ihan parasta. Omat vanhempani ovat aikanaan tukeneet mun kilpaurheilua, kuskaten, kannustaen ja kustantaen, ja olen siitä heille todella kiitollinen. En juurikaan muista olleen niin, että jompi kumpi heistä ei olisi ollut katsomassa kisojani. Siltä ajalta reppuun on tarttunut niin paljon hyväää ja hienoa, että todellakin haluan voida tukea poikiani heidän harrastuksissaan, olla läsnä ja mahdollistaa heille parhaani mukaan omien ja yhteisten hyvien muistojen ja kokemusten syntyminen. Urheilun kautta sain paitsi paljon menestystä ja onnistumisia myös kipinän liikunnalliseen elämäntapaan ja paljon hyviä ystäviä, jotka ovat edelleen läsnä elämässäni. 

Olen kasvanut siis itse aktiiivisen harrastamisen ja elämäntavan keskellä ja siksi minusta on täysin normaalia, että harrastaminen rytmittää myös meidän perheen elämää. Joskus huomaan miettiväni, että toki olisi välillä kiva vaan hetki olla ja möllöttää, mutta ei sitäkään sitten kovin pitkään jaksa. Lomat ovat sitten erikseen. Sillon en taas haluaisi suunnitella ja aikatauluttaa asioita vaan vastapainona organisoidulle ja aikataulutetulle arjelle vaan ottaa rennosti ja tehdä mitä huvittaa. 

Viime kesän lomareissulla pojat pisti altaalla lankutuskisan käyntiin!

Laskin tuossa yhtenä iltana, että meillä tulee viikkotasolla poikien harrastusten myötä 15-20 lähtöä. Onneksi kimppakyydit toimii ja toisinaan käydään myös itse lenkillä poikien treenien aikana. Ja onneksi mä olen aika kova tyttö organisoimaan! Näkisittepä mun kalenterin - ei mikään sähköinen vaan ihan rehellinen paperikalenteri. Ja toinen keittiön seinällä, jota tosin ei aina arjen kiireiden keskellä ehditä täyttää. Mutta mitä pienistä. Aina ollaan kuitenkin ajoissa paikalla ja oikeaan aikaan. Ja muistetaan laskea, että on oikea määrä poikia mukana, kun lähdetään treeneistä takas. 

Tasapainoilua, organisointia, pientä stressiäkin toki välillä, etenkin silloin, kun on työruuhkaa. Mutta toisaalta niin antoisaa, arjen makuista elämää. Ei mua ole luotu sohvalla makoilemaan. Paitsi sitten illalla, Antin kainalossa. Siihen on hyvä nukahtaa kesken leffan.

Pitääkö erotiikka suhteen yllä?

Kuten lupasin palaan vähän viime kirjoitukseni lupaukseen kirjoittamalla erotiikasta. Kun lukee useita erilaisia tutkimuksia siitä, mikä pitää suhteen yllä niissä vilahtavat eri teemat: läheisyys, toverillisuus, harrastukset ja erotiikka tai seksi jne.

Floridan matkallamme teimme jotain, mitä emme ole koskaan tehneet. En minä eikä Nelli. Kävimme tutustumassa eroottiseen taiteeseen paikallisessa museossa. Sitähän maailmassa riittää - siis erotiikkaa. On hämmästyttävää, miten ihmiset ovat kiinnittäneet samaan asiaan huomiota vuosituhannet: miehen ja naisen seksuaaliseen elämään. Tehneet siitä erilaista taidetta. Kyse ei siis ole pornosta, vaan erotiikan ja seksuaalisuuden kuvaamisesta kaikissa sen muodoissaan.

                                             (Yllä: kuvakaappaus museon sivulta)

On toki myönnettävä, että vierailu sai meidän mielikuvituksemme lentämään. Olemme puhuneet paljon asiasta, nauraneet erilaiselle seksuaalisuudelle ja sen kuvaamiselle. Se on myös tullut osaksi meidän tarinaamme. Yhteistä historiaamme. Ja joo täytyy myöntää, että meidän elämässämme on mukana myös seksuaalisuus. Sen voima on parhaimmillaan suhdetta rakentava ja pahimmillaan tuhoava. Uskonkin, että hyvä parisuhde edellyttää kantaa myös läheisyyteen ja päinvastoin.

On mahtavaa kokea yhdessä jotain sellaista, jota koimme kun ihmettelimme eroottista taidetta. Erotiikan museossa saimme eväitä puhua erotiikasta ja seksistä keskenämme. Se oli hyvä ja vapauttava kokemus. Mutta mitä Nellille kerroin ei puolestaan kuulu julkisuuteen. Mutta sen voin kertoa, että meillä oli oikein nautittava ilta museossa käynnin jälkeen.