lauantai 17. joulukuuta 2016

Viikko jouluun

Miten siihen aina olevinaan on vielä niin paljon aikaa, kunnes se onkin sitten jo ihan nurkan takana. Ja vuosi vuodelta tuntuu olevan vähemmän aikaa "valmistella" joulua. Päivät kuluu töissä, illat treenikuskina ja viikonloput peleissä. Niinhän se menee. Mutta jossain välissä pitäis silti tehdä jotain joulun hyväksi. Vaikka tulee se joulu joka tapauksessa, vaikkei niin isosti siivoisikaan. 

Mutta kun kuitenkin haluan. En nyt välttämättä siivota, mutta että on puhdasta ja nättiä. Tässä asiassa olen sitä mieltä, että ei se matka vaan se lopputulos. Se, kun voin tyytyväisenä aatonaattoiltana istahtaa sohvalle viinilasin kanssa ja rauhoittua. Että kodissamme on joulu. Kaunista, rauhallista, aikaa olla yhdessä ja rentoutua.

Tuohon on kuitenkin vielä matkaa. Lahjapuoli onneksi alkaa olla kunnossa. Paketointi on kuitenkin ihan oma traditionsa; aatonaattoiltana, viinilasin kanssa, hetkeä ennen sitä sohvalle rauhoittumista. Sitten olisi se siivoaminen, mutta se ei ansaitse enempää rivejä. Pakollinen paha, josta tulee jälkeenpäin hyvä mieli. End of story. Piparien vuoro on huomenna. Mutta suurin ponnistus lienee menun suunnittelu, kaiken sen hankinnasta puhumattakaan. Voisinpa teleportata itseni ruokakaupan jonoista jo siihen hetkeen, kun kinkun ja laatikoiden tuoksut tulevat uunista. Ei olla kuitenkaan uhrattu vielä kovin montaa ajatusta joulun menulle, joten kohta varmaan pitäisi. Kantavana ajatuksena on kuitenkin, että hankitaan vain niitä ruokia, joita todella halutaan. Kaikkea ei tarvitse olla vain siksi, että kaikkea pitää olla.

Meillä on tänä vuonna tulossa aivan erilainen joulu kuin koskaan ennen. Ensinnäkin, se on ensimmäinen uudessa kodissamme. Toisekseen, aatonaattona Antin pojat tulevat meille ensimmäistä kertaa. Josta tulikin mieleeni, että aatonaattoilllan tsydeemit siirtyvät siis jo sitä edeltävälle illalle. Ja kolmanneksi, minun poikani viettävät aaton isällään, joten tulossa on myös meidän ensimmäinen jouluaatto kahdestaan. 

Kuitenkin, ennen ku päästään rauhoittumaan sohvalle, tai edes hengittelemään kinkun tuoksua, olisi vielä tavallista tiukempi työrupeama ja muutama treenikuskin homma hoidettavana. Eikä tilannetta helpota ainakaan se, että ollaan Antin kanssa molemmat aikamoisessa flunssassa. Olen kuitenkin päättänyt, että se on jouluksi ohi.

Mutta niin tai näin, viikon päästä nautimme joka tapauksessa kodissamme rauhallisesta jouluaattoillasta ja toisistamme. Sen ajatuksen avulla taaplataan läpi seuraavan viikon.


perjantai 16. joulukuuta 2016

Niin ne kasvaa!

Lapset nimittäin. Itse ei vanhennuta ollenkaan. Viisastutaan vain; elämänkokemusta. Ei sillä, että todellakaan tahtoisin olla enää kaksikymppinen. Olen oikein tyytyväinen tässä, missä nyt olen. Elämä on tuonut eteeni yhtä ja toista, ja olen saanut ja osannut tehdä matkan varrella kaikenlaisia valintoja. Osa parempia ja osuvampia kuin toiset. Niinhän se menee. 

Arjen vilskeessä sitä ei useinkaan huomaa, miten nopeasti lapset kasvaa. Vasta sitten, kun housun puntit yltää enää puoleen pohkeeseen tai juniori valittaa, että nappikset puristaa. Silloin sitä aina tajuaa, että niin ne kasvaa. 

Mutta miten sitä ei koskaan jotenkin osaa varautua siihen, mitä kaikkea se kasvu sitten tuokaan tullessaan?  vauva- ja pikkulapsi-iässä sitä oli kaikenlaisia vaiheita, joista oppi vain sen, että ne menevät ohi. Ennemminn tai myöhemmin, mutta menevät. Kunnes tulee jokin uusi vaihe. Ja kun seuraava poika tulee samaan ikään ja luulet pääseväsi nyt helpommalla, kun olet elänyt sen vaiheen jo kerran ja tiedät, miten menetellä, niin ne samat keinot ei todellakaan päde siihen toiseen lapseen. Ja komannen kanssa on tietenkin sitten taas eri kommervenkit. 

Silti, se esikoinen laittaa kuitenkin joka tapauksessa meidät aikuiset aina uuteen tilanteeseen. Meidän perheessä lähestytään nyt esiteini-ikää, kun keväällä tulee mittariin 12 vuotta. Mitään megalomaanista ei ole ollut vielä ilmassa. Jos on tytöillä oikeus vaihtaa mielipidettään ja mielialaansa kymmenen sekunnin välein, niin se on sitten pojillakin. Aika kevyttä kuitenkin tunneheittelyt vielä meillä. Taitaa aika hyvin poika saada kanavoitua sitä urheiluun ja kavereiden kanssa. 

Oltiin Antin kanssa tuossa viikko sitten viettämässä pitkää viikonloppua Roomassa ja pohdin Antille ääneen, että minkäköhän ikäiselle pojalle pitäis hankkia dödöä, ja huomaanko mä sen sitten, kun hän sitä tarvii. Kolmen täysi-ikäisen pojan isänä Antti vakuutti mulle, että varmasti huomaan. Luulin tämän dödö-asian olevan tällä hetkellä se kriittisin lapseni lähestyvän teini-iän mukanaan tuoma uusi asia elämässäni, mutta miten väärässä olinkaan. Pahaa aavistamatta avasin sunnuntaiaamuna puhelimellani Instagramin ja sieltä se pamahti näytölle: poikani valokuva, jonka kuvatekstin mukaan oli joku tyttö hänelle valinnut. Tyttö! Mikä tyttö? Kuka tämä on? Miksei mulle ole kerrottu?? 

Tähänkö sitä ollaan nyt tultu, että ne tytöt alkavat tulla kolmen pojan äidin elämään? Väistämättä ja vääjäämättä. Ennemmin tai myöhemmin, olen ajatellut, mutta miten pian?  Eikä tässä vielä kaikki. Antin vanhin poika on menossa ensi syksynä naimisiin ja kerroin siitä ystävilleni tässä taannoin, kun oltiin iltaa istumassa. Jos en ollut varautunut tytön valitsemaan kuvaan esikoiseni Insta-tilillä, vielä vähemmän olin valmistautunut kuulemaan seuraavan kommentin ystäväni suusta: "Mahtavaa, sitten pidetään kyllä isot bileet, kun saadaan meidän porukkaan ensimmäinen mummo, vaikka sitten "puoli-sellainen!".

En käsitä, vastahan se esikoinen oppi ajamaan ilman apupyöriä...