perjantai 16. joulukuuta 2016

Niin ne kasvaa!

Lapset nimittäin. Itse ei vanhennuta ollenkaan. Viisastutaan vain; elämänkokemusta. Ei sillä, että todellakaan tahtoisin olla enää kaksikymppinen. Olen oikein tyytyväinen tässä, missä nyt olen. Elämä on tuonut eteeni yhtä ja toista, ja olen saanut ja osannut tehdä matkan varrella kaikenlaisia valintoja. Osa parempia ja osuvampia kuin toiset. Niinhän se menee. 

Arjen vilskeessä sitä ei useinkaan huomaa, miten nopeasti lapset kasvaa. Vasta sitten, kun housun puntit yltää enää puoleen pohkeeseen tai juniori valittaa, että nappikset puristaa. Silloin sitä aina tajuaa, että niin ne kasvaa. 

Mutta miten sitä ei koskaan jotenkin osaa varautua siihen, mitä kaikkea se kasvu sitten tuokaan tullessaan?  vauva- ja pikkulapsi-iässä sitä oli kaikenlaisia vaiheita, joista oppi vain sen, että ne menevät ohi. Ennemminn tai myöhemmin, mutta menevät. Kunnes tulee jokin uusi vaihe. Ja kun seuraava poika tulee samaan ikään ja luulet pääseväsi nyt helpommalla, kun olet elänyt sen vaiheen jo kerran ja tiedät, miten menetellä, niin ne samat keinot ei todellakaan päde siihen toiseen lapseen. Ja komannen kanssa on tietenkin sitten taas eri kommervenkit. 

Silti, se esikoinen laittaa kuitenkin joka tapauksessa meidät aikuiset aina uuteen tilanteeseen. Meidän perheessä lähestytään nyt esiteini-ikää, kun keväällä tulee mittariin 12 vuotta. Mitään megalomaanista ei ole ollut vielä ilmassa. Jos on tytöillä oikeus vaihtaa mielipidettään ja mielialaansa kymmenen sekunnin välein, niin se on sitten pojillakin. Aika kevyttä kuitenkin tunneheittelyt vielä meillä. Taitaa aika hyvin poika saada kanavoitua sitä urheiluun ja kavereiden kanssa. 

Oltiin Antin kanssa tuossa viikko sitten viettämässä pitkää viikonloppua Roomassa ja pohdin Antille ääneen, että minkäköhän ikäiselle pojalle pitäis hankkia dödöä, ja huomaanko mä sen sitten, kun hän sitä tarvii. Kolmen täysi-ikäisen pojan isänä Antti vakuutti mulle, että varmasti huomaan. Luulin tämän dödö-asian olevan tällä hetkellä se kriittisin lapseni lähestyvän teini-iän mukanaan tuoma uusi asia elämässäni, mutta miten väärässä olinkaan. Pahaa aavistamatta avasin sunnuntaiaamuna puhelimellani Instagramin ja sieltä se pamahti näytölle: poikani valokuva, jonka kuvatekstin mukaan oli joku tyttö hänelle valinnut. Tyttö! Mikä tyttö? Kuka tämä on? Miksei mulle ole kerrottu?? 

Tähänkö sitä ollaan nyt tultu, että ne tytöt alkavat tulla kolmen pojan äidin elämään? Väistämättä ja vääjäämättä. Ennemmin tai myöhemmin, olen ajatellut, mutta miten pian?  Eikä tässä vielä kaikki. Antin vanhin poika on menossa ensi syksynä naimisiin ja kerroin siitä ystävilleni tässä taannoin, kun oltiin iltaa istumassa. Jos en ollut varautunut tytön valitsemaan kuvaan esikoiseni Insta-tilillä, vielä vähemmän olin valmistautunut kuulemaan seuraavan kommentin ystäväni suusta: "Mahtavaa, sitten pidetään kyllä isot bileet, kun saadaan meidän porukkaan ensimmäinen mummo, vaikka sitten "puoli-sellainen!".

En käsitä, vastahan se esikoinen oppi ajamaan ilman apupyöriä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti