maanantai 23. tammikuuta 2017

Perusmaanantai

Mistä huomaa, että on maanantai? Aamulla töissä tarvii toisenkin kupin kahvia herätäkseen. Kalenterin säätämiseen kuluu tavanomaista enemmän aikaa. Poikien kanssa asioiden hoitaminen hankaa. Omassa mielessä risteilee sata asiaa, joita organisoin kalenterin sivuille postiteilla. 

Tänään tulin töistä kotiin poikkeuksellisesti bussilla ja sillä ekstra-ajalla sain hoidettua paljon työasioita sekä muuta sälää. Merkkaillessani erityisesti sitä kaikkea muuta sälää tän viikon kalenteriin, alkoi mua jo ironisesti huvittaa, ja siitä se ajatus sitten lähti… Tähän arkeen vaaditaan aimo annos energiaa, roppakaupalla hullua huumorintajua, varmatoiminen auto ja ymmärtäväinen sekä joustava puoliso. 

Mun työssä kalenteritilanne elää nopeasti ja paljon asioita tulee akuuteiksi hyvinkin nopeasti. Välillä päivät on yhtä tulipalojen sammuttamista. Kun ihminen on sellainen, että haluaisi suunnitella ja organisoida asioita hyvissä ajoin ja kalenteriin merkataan vaan kuulakärkikynällä, se on välillä vähän haasteellista. 

Voisi kuvitella, että poikien harrastukset olisi sitten huomattavasti ennakoitavampaa, mutta totuus on siinäkin vähän toinen. Treenivuorot tarkentuvat toisinaan viikko kerrallaan, tai sitten voi tulla muutoksia pysyvämpään treenikalenteriin viikon aikajänteellä. Siihen vielä kaikki ylimääräiset jutut, mitä koulu ja harrastukset tuovat tullessaan, kertaa kolme, niin moniyhtälö on valmis. Näkisittepä mun kalenterin, kaikki kun ei todellakaan mene sen ensimmäisen buukkauksen ja suunnitelman mukaan. 

Käydessäni läpi tän viikon kalenteria, ekstroja tuo tullessaan Miion uinnit, jotka onneksi on koulupäivän aikana, ja hän onneksi muistaa itse siihen liittyvät vermeet, jokaisen pojan jalkapalloharrastuksen valokuvaukset, Eelin kouluterveystarkastus, Jooan kokeet ja paikallisen säbä-edarin matsiakin pitäis ehtiä katsomaan. Tulevana viikonloppuna on pelejä ja treenejä taas useammassa paikassa yhtä aikaa, mutta se on vasta viikonloppuna, joten handlataas tää arki tästä ensin. En edes viitsi mainita, mitä kaikkia ”poikkeuksia” mun ja Antin työkuvioihin liittyy tällä viikolla. Pääsääntöisesti päästään kulkemaan mennen tullen yhdessä, nyt jommankumman pitää tulla lähes joka päivä etukäteen tai perästä. 

Nyt, kun maanantai on kulkenut jo iltaan, on aikaa hengähtää. Ja huomata, että ihan hyvinhän tästä taas selvittiin. Kahdella oli treenit, joiden aikana ehdin käydä kaupassa. Jooa jätti tänään treenit väliin, ja jäi lukemaan huomisiin kokeisiin. Kotiin tultuani katsottiin koealue vielä kysellen yhdessä läpi. Kaksi nuorempaa olivat hoitaneet läksynsä hienosti ja iltatoimet sujuivat kivuttomasti. Ysiltä nukkuivat jo molemmat. Että, jos oli iltapäivästä vähän hankaamista, niin ilta heitti päivän kuitenkin reilusti plussan puolelle. Ja sitä paitsi, on ihanaa saada taas pojat viikoksi kotiin meille.

Ehkä jaksan vielä itse lukea hetken, tai sitten en. Aamulla ollaan päätetty herätä pirteinä lenkille. Tästä tulee hyvä viikko!


perjantai 20. tammikuuta 2017

Be careful what you wish for!

Kukaan ei ymmärrä mua. Olen liian herkkä. Puoliso ei halua puhua asioista. Haluaisin enemmän perhe- ja parisuhdeaikaa, mutta puoliso on aina töissä. Puoliso ei pidä mua seksikkäänä. Me ei koskaan tehdä mitään yhdessä. Ja niin edelleen…


Näitähän riittää niin paljon kuin meitä erilaisia tallaajiakin. Meillä jokaisella on omat odotuksemme ja toiveemme parisuhteelle ja puolisolle. Niistä jotkut täyttyvät ja jotkut eivät. Taas kosketetaan sitä tuttua teemaa, että jokainen meistä haluaa tulla huomioiduksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Joskus toiveet ja tarpeet eivät vain kohtaa. Joskus niille asioille saattaa olla todella vaikeaa tehdä muutoksia, jotka tyydyttäisivät molempia osapuolia. Jos toinen on esimerkiksi todella työorientoitunut ja toiselle se on lähinnä pakkopullaa asuntolainan maksun takia, voi hyvinkin olla, että tasapainoa parisuhteeseen ja perhe-elämään ei löydy. Tai, jos toinen haluaa seksiä joka päivä ja toiselle kerta kuussa riittää, voi olla hankalaa löytää kompromissia. Kun tinkii omasta tarpeestaan toisen vuoksi, työntää samalla itsensä ja tarpeensa syrjään. 

Parisuhde vaatii toki paljonkin kykyä ja halua toisen huomioon ottamiseen ja kompromissien tekemiseen, mutta samalla ei saa unohtaa itseään. Jos jatkuvasti vain tinkii omastaan ja työntää syrjään sen, mitä itse haluaisi ja tarvitsisi, on ennen pitkää umpikujassa. Usein sekä itsensä että parisuhteensa kanssa. Miten löytää sopiva tasapaino? Sellainen, että kumppani kokee tulevansa huomioiduksi, mutta ei kuitenkaan koe itse olevansa jatkuvasti uhrautumassa. 

Joskus olen miettinyt, että kompromissi käsitteenä on itsessään tosi negatiivissävytteinen. Jos tehdään kompromissi, onko kumpikaan lopulta tyytyväinen ratkaisuun/lopputulokseen? Silloinhan molemmat ovat joutuneet tulemaan vastaan ja luopumaan. Kuten jo aiemmin totesin, meillä kullakin on paljon toiveita ja odotuksia uuden parisuhteen alussa, ja haluamme uskoa siihen, että ne myös suurimmaksi osin tulevat täyttymään. Reaalimaailmassa se taitaa kuitenkin olla paljolti niin, että joudumme joka päivä tekemään pieniä kompromisseja, jotta asiat ja arki sujuvat. 

Tästä aasinsiltana kuitenkin otsikon aiheeseen. Tiedän, mitä on kaivata sellaista, mitä ei ole. Tuntea, ettei tule kohdatuksi, ettei saa tarpeilleen vastakaikua ja että tärkeimmissä asioissa elämässä toiveet ja tarpeet eivät voisi olla enää paljon kauempana toisistaan. Nyt minulla on puoliso, jonka kanssa voi puhua asiasta kuin asiasta. Hän todella haluaa kuulla, mitä ajattelen ja tunnen. Puolisoni analysoi mielellään asioita, tapahtumia, tunteita, parisuhdettamme, perhe-elämäämme. Puolisoni puhuu todella paljon tunteista ja hän näyttää tunteensa päivittäin; sekä onnelliset että raskaammat. Hän haluaa suunnitella tulevaisuuttamme ja näkymät ovat yhteiset. Se on mahtavaa. Sitähän olen toivonut ja kaivannut, mutta joskus haluaisin vain olla ja elää, analysoimatta kaikkea niin syvältä. Edelleen opettelen elämään puolison kanssa, joka näyttää tunteensa. Enkä edes yritä väittää, että se olisi aina helppoa. Se on välillä kipeääkin, ja raskasta ja energiaa syövää. Mutta samalla se on antoisaa ja rakentavaa. Puolisoni tarjoaa minulle omana itsenään mahdollisuuden kasvaa ja olla oma itseni. Alun perin jo sanoin hänelle, että varmasti rakastuin häneen osaltaan siksi, että hänen kanssaan pidän itsestäni enemmän. 

Kannattaa siis varoa, mitä toivoo – voi vaikka saada sen! Ja silloin pitää ymmärtää, että mikään suhde ei ole täydellinen. Olemme kaikki vain ihmisiä, kulminemme, haavoinemme, toiveinemme ja tarpeinemme. Mutta, kun tunnistaa vierellään ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, osoita se hänelle ja muista katsoa välillä myös peiliin, kun tuntuu siltä, etteivät omat toiveesi ja odotuksesi taaskaan täyty. Se on sitä ihmisenä kasvamista! Kun vierelläsi on se ihminen, jollaista olet toivonut, oletko silloin valmis hyppäämään siihen mukaan ja luottamaan?! 


tiistai 17. tammikuuta 2017

Päästä ja päästää lähelle

Olen ehdottomasti parisuhdeihminen. En voisi kuvitellakaan eläväni omavalintaisesti yksin. Olen senkin vaiheen elänyt, tosin olihan minulla silloin jo lapset, mutta kaipasin parisuhdetta. Ei sillä, etteikö itsenäisessä elämässä olisi hyvätkin puolensa, mutta ainakin minä kaipaan parisuhdetta ja sitä, että voi jakaa elämänsä toisen kanssa. On joku, joka odottaa kotona, kun tulen, joku jonka kainaloon nukahtaa ja josta herätä, joku jonka puoleen tiedän voivani kääntyä myös silloin, kun on paha olla. Minä saan paljon siitä, että teemme ja harrastamme yhdessä. Että toisen kanssa voi nauraa ja että koen olevani tärkeä puolisolleni. Vain palatakseni siihen tärkeimpään, että hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen!

En kiellä myöskään sitä, ettenkö törmäisi parisuhteessamme joskus myös siihen, miten paljon helpompaa olisi tehdä joitain päätöksiä ja asioita vain itse. Ja välillä huomaan myös ihan ajattelemattani tekeväni joitain sellaisiakin päätöksiä itse, mistä olisi ollut hyvä puhua puolison kanssa. Olen tavallaan hyvinkin itsenäinen ja minulle on aina ollut tärkeää tietää, että pärjään asioista itsekin. Mutta samalla kaipasin aina sitä, että olisi ihminen, jolle oikeasti voisin myös antaa "lankoja elämästäni", johon voisin luottaa niin paljon, että hän on siinä tukenani, että voisin edes vähän kerrallaan myös tarvita häntä. Pyytää jotain itselleni ja luottaa, että hän haluaa antaa sitä jotain minulle. Paha sanoa, kumpi oli ensin muna vai kana, mutta tämän asian kanssa joudun nyt parisuhteessani silmäkkäin. Ei se todellakaan hyvältä tunnu, kun puolisoni joskus sanoo minulle, että häntä sattuu tuntiessaan, ettei hän aina pääse minua niin lähelle kuin haluaisi. Fyysisesti on helppoa päästää lähelle, mutta henkisellä puolella on vielä tekemistä.

Pidän asioita, tunteita ja ajatuksia edelleen aika paljon itselläni. Kai tottumuksesta ja siitä menneisyyden kokemuksesta, jolloin en saanut niille sellaista vastakaikua kuin olisin toivonut. Mutta, miten oppia avoimemmin jakamaan asioita puolison kanssa? Miten päästää toinen aidosti, oikeasti lähelle? Miten päästä irti siitä alitajuntaisesta pelosta, että kun annan ja jaan itsestäni jotain intiimiä, toista ei kiinnostakaan? Tai että tulee torjutuksi tai tyrmätyksi tunteensa kanssa. 

Menneisyyden kokemukset vaikuttavat meissä pitkään. Ikävät vielä paljon pidempään kuin hyvät. Sanotaan, että ihminen  on tunteessa kiinni vielä kauan sen jälkeen, kun jo järjen tasolla ajattelee toisin. Siksi asioista irti päästäminen ja eteenpäin liikahtaminen usein ovatkin niin vaikeita, kun ollaan vielä tunnetasolla kiinni niissä hyvissä ajoissa, muistoissa ja kokemuksissa.

Tiedän, ettei minulla ole mitään syytä pelätä avioliitossani sellaista, mutta entisen elämän kokemukset ja tunteet istuvat todella syvässä. Välillä huomaan reagoivani niiden pohjalta jo ennen kuin toinen oikeastaan edes avaa suutaan tai tekee mitään. Vetäydyn ja puolustaudun, etten tulisi loukatuksi. Miten päästä siitä eteenpäin? Uskon, että osan siitä tekee aika ja osan konkreettiset kokemukset. Kun kerta toisensa jälkeen saa positiivisia kokemuksia siitä, että jakaa asioita ja toinen kuuntelee ja ymmärtää. Huomaa, että parisuhde on sen jälkeen entistä läheisempi, oppii luottamaan ja luo uuden kokemusympäristön parisuhteeseensa. Mutta uskon myös, että se vaatii lisäksi tietoisia päätöksiä ja tekoja sen eteen, että toimii toisin.

Yhteiset kokemukset rakentavat hyvän parisuhteen tarinaa. Yhteiset haaveet ja suunnitelmat puolestaan vahvistavat  sitä näkyä, että haluamme samoja asioita elämältä ja rakennamme yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Joka ilta tuntuu hyvältä kömpiä puolison kainaloon, saman peiton alle, iho vasten ihoa. Kertoa hänelle, että rakastan, että olen onnellinen hänen kanssaan. Kuulla, että hänkin rakastaa minua. Siinä on vihdoin turvallista olla. Yhdessä. Luottaen vahvasti siihen, että voin tuoda esiin mitä tahansa, eikä toinen jätä minua yksin. Olen oppinut päästämään lähelle ja tiedän, että tulen pääsemään tässä vielä paljon eteenpäin. Minulla on nyt rinnallani puoliso, joka ei vain kuule ja ymmärrä minua, vaan haluaa myös itse tulla ja päästä lähelle minua.


torstai 12. tammikuuta 2017

Esiteini vs. pikkuveljet - sisarusdynaamiikka muuttuu

Tähän asti meidän pojat on sopineet jotenkin "samaan seuraan", mutta viimeisten kuukausien aikana olen alkanut huomata enenevässä määrin aikamoistakin hankausta. Kahdella vanhimmalla ikäeroa on 2v4kk ja keskimmäisen ja kuopuksen välillä 1v4kk. Nuo kaksi pienempää ovat aina olleet kuin paita ja peppu, mutta esikoinenkin on kuitenkin sopinut sakkiin ja ovat keksineet paljon yhteistä tekemistä. Nyt olen monessakin mielessä huomannut, että kyllä meillä asuu pienten poikien lisäksi esiteini.

Pojat ovat toki kaikki ihan omia persooniaan, ja esikoinen on aina ollut pikkuveljiinsä nähden omantienkulkija, kun nämä kaksi pienempää taas touhuavat tosi paljon keskenään. Saavat toki riidan ja pahan mielenkin aikaiseksi, kun sitä haluavat, mutta pääsääntöisesti nuo tulevat kuitenkin tosi hyvin toimeen keskenään ja haluavat tehdä juttuja yhdessä. Aiemmin isoveli on sopinut vähintään kohtuullisesti heidän touhuihin mukaan, kunhan touhutaan hänen säännöillä, mutta nyt tuntuu, että eipä juuri löydy sellaista tekemistä, jota voisivat yhdessä ilman kärhämää tehdä. 

Onhan siinä iso ero toki poikalasten kehityksessä, että onko melkein 12-vuotias vai vasta kahdeksan tai yhdeksän, mutta sen konkretisoituminen on kyllä näkynyt meillä todella tehokkaasti! Esikoinen ei tunnu sopivan enää mihinkään mukaan. Ei vaan löydy yhteistä säveltä vaikka löytyisikin jokin sellainen juttu, mitä kaikki voisivat tehdä. Jopa Pleikalla pelaamisesta saa riidan aikaan. Ja toisaalta, tuo vanhimmainen ei tunnu haluavankaan, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, pelata pikkuveljiensä kanssa.

Tänään keskimmäinen sai krokotiilin kyyneleet, kun esikoinen päätti noin minuutin varoajalla lähteä luistelemaan. Keskimmäinen siitä innostui, että hän lähtee mukaan, johon isoveli totesi, että meidän kanssa et sitten todellakaan luistele. Yritä siinä sitten äitinä sovitella välissä, kun ymmärrän kyllä molempia. Mutta huomaan kyllä, etten ole ihan täysin vielä ehtinyt tuon esikoisen teiniytymiseen mukaan. Hänen kanssaan elo on kuitenkin ollut aina pääosin seesteistä, vaikka vahvan oman tahdon onkin aina omannut. Nyt mielialat vaihtuvat sen verran tiuhaan, ettei meinaa perässä pysyä, ja lauseet lyhenevät päivä päivältä. 

Kaksi pienempää puolestaan tuntuvat hitsautuvan, jos mahdollista, entistä vahvemmin yhteen. Kun toisella on paha mieli, toinen menee lohduttamaan. Kun aamulla nähdään, niin ensimmäisenä halitaan. Samoin jokaisen, vaikka pienenkin, erossaolon jälkeen. Leikki kuin leikki osuu yksiin ja kaveritkin jaetaan. Ja onkin ollut kivaa, kun viime aikoina on meillä pyörinyt jo nuorimmaisenkin kavereita.

Mielenkiintoista nähdä, miten tämä tässä etenee. Ja ehtiikö tuo vanhimmainen seesteisempään vaiheeseen ennen kuin seuraava hyppää teini-ikään. Sen olen kuitenkin näiden kanssa jo oppinut, että jokaisella pojalla sama ikä-/kehitysvaihe on tasan tarkkaan erilainen ja se mikä toimi yhden kohdalla, ei toimi samalla tavalla toisen kanssa.

Ihana erilaisuus - ah niin kasvattavaa perheen aikuisille!

muutamia vuosia sitten

tiistai 10. tammikuuta 2017

Uskottomuus



Käytiin viikonloppuna leffassa katsomassa Kuudes kerta. Siitä kumpusi tarve kirjoittaa uskottomuudesta, joka on yksi tämän elokuvan keskeisimmistä teemoista. Tämän ympärille puolestaan voidaan kietouttaa lukuisia muita teemoja. Mutta ei niistä sen enempää tässä kohtaa. 

Uskottomuuteen liittyy paljon stereotypioita ja kliseitä. Uskottomuus ja pettäminen ovat väärin. Pettäjä on helppo leimata syylliseksi ja huonoksi ihmiseksi. Totta, pettäminen on väärin petettyä kohtaan. Mutta miksi niin harva kysyy syitä pettämiselle? Tuomitsee vain, haluamatta lainkaan nähdä sen kaiken taakse. Yrittämättä edes ymmärtää, mistä on kyse. Ei oikeussalissakaan tuomita kuulematta molempia osapuolia ja katsomatta asioita eri näkökulmista. Ja sitä paitsi, miksi edes pitäisi tuomita? Ei ole ainakaan ystävien tai perheenjäsenten asia tuomita, jos ylipäänsä kenenkään. Ja siksi toiseksi, se että ymmärtää ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä. Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta ainakin voisi yrittää ymmärtää, ennen kuin tuomitsee ja leimaa syylliseksi. 

Elokuvassa nainen pettää ja sanoo, ettei mielestään ole tehnyt mitään väärää. Että hänelle on tehty ensin väärin, ja sen jälkeen hän katsoo yhteisen sopimuksen parisuhteesta purkautuneen (jolloin seksi muiden kanssa ei olekaan enää väärin, eikä näin ollen edes pettämistä). Nainen perustelee hänelle väärin tehtyä sillä, että hänet unohdettiin. Puoliso unohti hänet. Pettäminen ei kuulu useimpien käsitykseen parisuhteesta, mutta ei kuulu toisen unohtaminenkaan. On toki väärin pettää, mutta minusta on ihan yhtä väärin jättää toinen parisuhteessa vaille huomiota, vaille kosketusta, vaille arvostusta. Vaille rakkautta. Ja yleensä se tapahtuu ensin. Pettäminen on usein seurausta vaille jäämisestä. 

Jokainen meistä tahtoo tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Ei se katso ikää. Lapset hakevat huomioita, ja jos sitä ei saa hyvällä, kyllä he takuulla keksivät sitten jotain ei niin toivottua saadakseen kaipaamaansa huomiota. Eivät he halua tulla nähdyiksi ”pahoina” ja typeryyksiä tekevinä, mutta he haluavat tulla nähdyksi! Se on se juttu, eikä se mihinkään katoa lapsuuden jälkeen. Jos et saa huomiota läheisiltä, haet sitä jostain. Aikuiset ovat tässä toki yleensä huomattavasti pitkäpinnaisempia kuin lapset, ja jaksavat näin ollen käydä keskusteluja, tuoda toiveitaan ja tarpeitaan esiin ja odottaa, että jotain muutosta tapahtuisi. Keskusteluja, pyyntöjä siitä, että tulisi huomatuksi, ikuisia toiveita ja pettymyksiä, kerta kerran ja vuosi vuoden jälkeen.  Sitten vähitellen puhuminen loppuu. Pyytäminen loppuu. Sen toivominen loppuu, että puoliso näkisi minut sellaisena kuin olen, hyväksyisi minut sellaisena kuin olen ja rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Vaikka puhuminen ja pyytäminen loppuvat, tarve ei katoa mihinkään. 

Sitä oppii olemaan puhumatta. Oppii olemaan näyttämättä, että tarvitsee, ja että vaille jääminen sattuu. Ensin sitä alkaa jopa uskoa siihen, ettei tarvitse, kunnes tuntee, ettei ole sen arvoinen. Rakkauden, huomion, kosketuksen. Tyytyy siihen, elää elämäänsä eteenpäin, kuitenkin pysyen paikoillaan. Kunnes vastaan tulee joku, joka huomaa sinut. Joku joka näkee sinut muunakin kuin roolina, jonain muunakin kuin tukahdutettujen toiveiden, tarpeiden ja tunteiden kuorena. Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa kosketuksen arvoinen. Haluaa tulla kosketetuksi. Voiko siis sanoa, että jompikumpi on enemmän tai vähemmän väärin, jättää koskettamatta ja pitämättä lähellä tai hakea läheisyyttä muualta, jos oma puoliso ei sitä vuosien keskustelunkaan jälkeen tarjoa?

Uskon vakaasti siihen, että parisuhteen osapuolet voivat kokea asiat aivan eri tavoin, erilaisia ihmisiä kun ollaan. Toinen osapuoli voi kokea, että seksi on hyvää, ja toinen taas kaipaa siihen muutosta. Se on ehkä vielä niitä helpoimpia asioita muuttaa ja korjata parisuhteessa. Olettaen, että toinen uskaltaa puhua ja ilmaista toiveensa ja toinen on valmis tekemään sille jotain. Luulisi, että läheisyyttäkin olisi helppoa antaa toiselle. Mutta se mikä toisen mielestä on riittävästi tai liikaa, voi olla toisen mielestä aivan liian vähän. Oli kyse sitten seksistä, kosketuksesta tai vaikka arkisesta asioista keskustelemisesta. Joku haluaa rakastelun jälkeen syliä, toinen nousee ylös katsomaan matsia tai kääntää vain selkänsä ja nukahtaa. Silloin ollaan tilanteessa, jossa toinen kokee kerta toisensa jälkeen jäävänsä vaille jotain, mitä kaipaa. Olennaista on se, että kun tämän asian esittää puolisolleen, onko hän valmis huomioimaan sen seikan, huomioimaan sinut. 

Pettämisestä puhuttaessa on myös niin usein kuultu klisee siitä, että miksi ei ensin erota ja vasta sitten mennä sen toisen ihmisen lähelle? Hyvä kysymys, mutta ei se käsittele syitä vaan seurauksia. Moraalin rajoja puolestaan voi jokainen venyttää itselleen sopiviksi ja sitten on niitä, jotka lähentelevät kommenteillaan ja toiminnallaan tekopyhyyttä. On kuitenkin aivan liian yksinkertaistettua pelkistää uskottomuus siihen, että siinä on syyllinen ja syytön. Mutta toki on helpompaa antaa oma vastuu parisuhteesta ja mahdollisesta erosta toisen kontolle kuin katsoa peiliin ja yrittää ymmärtää, miksi puoliso petti. Että oliko minun omalla toiminnallani mahdollisesti jotain vaikutusta siihen, että puoliso koki tyytymättömyyttä. Petetyksi tullut ei ole tietenkään vastuussa puolisonsa päätöksestä pettää, mutta hän on omalta osaltaan vastuussa parisuhteesta ja siitä, että puoliso kokee tulevansa parisuhteessa huomioiduksi, nähdyksi ja rakastetuksi. 

Kaiken jälkeen, en sano, että hyväksyn uskottomuuden ja pettämisen. En hyväksy, mutta ymmärrän, minkälaiset seikat voivat johtaa siihen. Toki usein siinä kohtaa on jo vähintäänkin tiedostamattaan tehnyt myös päätöksen siitä, ettei ole enää sitä parisuhdettakaan. Ollut enää aikoihin...