Viikonlopun aluksi ajatukset
pyörivät paljon siinä, miten minä en kuulu puolisoni elämän siihen puoleen,
joka hänellä on ollut ennen minua. Tai se puoli ei kuulu minun elämääni, miten
päin vaan. Kuvaavinta varmasti on sanoa, että minua ei haluta sinne. Tämä teema
on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina, koska kuluneella viikolla oli
jälleen tilaisuus, johon kutsuttiin perhepiiriä, mutta samalla sanottiin, että
minä en ole tervetullut. Pohdin taannoin kirjoituksessani sitä, missä kohtaa on
vain vedettävä raja ja sanottava, että tulemme joko yhdessä tai emme ollenkaan.
Että on erittäin epäkohteliasta jättää toinen kutsumatta. Nyt meillä ei kai ollut
valinnanvaraa, koska tilaisuus oli sellainen, johon Antti ehdottomasti halusi
mennä. Ei voinut edes miettiä, että jäisi pois. Hänen piti vaan hyväksyä, että
joutuu menemään yksin ja minun se, ettei minua haluttu paikalle.
Se sai minut pohtimaan sitä, miten
eri tavoin ihmiset lähipiirissä suhtautuvat eroon ja meihin. Ja, miten laajalti
ero vaikuttaa ihmissuhteisiin. Ymmärrän sen, että eri-ikäisiin lapsiin
vanhempien ero vaikuttaa eri tavoin. Minun lasteni on ollut suhteellisen
helppoa ottaa Antti vastaan elämäänsä, tai ainakaan he eivät osoita suoraan
mitään merkkejä siitä, ettei hän olisi tervetullut. He ovat minun ja isänsä
eron aikaan olleet kaikki alle kouluikäisiä, joten he tuskin muistavat
hämärästikään aikaa, kun asuimme yhdessä. Teini-ikäisten ja nuorten aikuisten
kanssa tilanne on ihan toinen. Ehdottomuus asioihin suhtautumisessa on hyvinkin
kärjistynyttä, sekä valtava tarve löytää erolle syy(llinen) ja selitys. Paljon
on toki myös kiinni siitä, miten lasten lähipiiri suhtautuu eroon ja viestii
sitä lasten suuntaan. Jos kotona puretaan lapsille omaa pahaa oloa,
mustamaaltaan ex-puolisoa ja hänen uutta puolisoaan sekä viestitään siihen
suuntaan, että kunpa isä tulisi takaisin, ei lastenkaan ole helppoa mennä
eteenpäin tai ajatella isän uudesta suhteesta mitään hyvää. Nuoren aikuisen
selkeä päämäärä on yrittää saada liitomme hajoamaan uskoen, että sitten äiti ja
isä palaisivat yhteen. Pystymättä suomaan edes pientä ajatuksen siementä sille,
että kenties äidin ja isän avioliitto ei ollutkaan niin täydellinen, kun he
kerran erosivat. Ja että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta.
Lapset ovat ihan oma
kohderyhmänsä, kun puhutaan vanhempien erosta, mutta sitten tulee muu
lähipiiri; omat vanhemmat ja sisarukset, ex-puoliso, ex-appivanhemmat ja
ystävät. Pitkässä liitossa minun ystävistä on tullut meidän ystäviä ja
appivanhemmista voi tulla hyvinkin läheisiä. Ja erosta huolimatta, he ovat
edelleen lastemme isovanhempia. On siis kaikkien etu, eikä vähiten lasten, että
suhteet heihin säilyvät. Meillä ex-appivanhempani tulevat meille poikien
synttäreille ja ollaan muutenkin heidän kanssaan poikiin liittyvissä asioissa
melko paljon tekemisissä. Ystävyyssuhteenikin ovat säilyneet kutakuinkin
ennallaan, erosta ja uudesta liitosta huolimatta.
Mutta mikä saa erossa lähipiirin
kääntymään omaansa vastaan? Jos on pakko valita puoli, mitä sinällään en
ymmärrä, eikö sen puolen lähtökohtaisesti pitäisi olla oma lapsi, veli tai
sisko? Itse hämmästyin täysin jo puolien valitsemisen esiintymistä, mutta
järkytyin siitä, miten ex-puoliso valitaan oman pojan/veljen sijaan. Ja kun
pieni piiri ruotii ”omaa totuuttaan” tapahtuneesta ympäriinsä, niin äkkiä saa
kokonaisen lauman sukua suhtautumaan torjuvasti. Toista näkökulmaa ei
luonnollisestikaan haluta kuulla, koska se on väärä. Väärä ja väärin tehty,
suhteessa siihen totuuteen ja suunnitelmaan, joka omaan päähänsä on luonut.
Jokaisen lapsen tehtävähän on ilmeisesti elää vanhempiensa mielikuvaa ja tahtoa
toteuttaen.
En koe tarvetta avata tätä asiaa
sen enempää, eikä kukaan kuitenkaan uskoisi, koska se on pahempaa kuin Boldarit
ja Salkkarit yhteensä, mutta kun tätä kaikkea on jatkunut jo kolmatta vuotta,
alkaa tulla kiintiö täyteen. Ymmärryksen löytämisen yrittämistäkin. Mutta
ymmärryksen ytimenä ehkä kuitenkin se, että ihmiset voivat siis suhtautua ja
reagoida lähipiirissä tapahtuvaan eroon hyvin eri tavoin ja toimia tavoilla,
joita kukaan ei pysty etukäteen uskomaan ja realisoiduttuaan ymmärtämään. Ja
kuten olemme saaneet huomata, eivät myöskään pysty tai halua yrittää ymmärtää
mitään muuta kuin omaa näkökulmaansa. Kun ei ole kysymys oman elämänsä itse
tekemästään ratkaisusta, ehkä kuitenkin kannattaisi yrittää.
kevätauringon säteet olohuoneessamme