sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ero ja ihmissuhteet

Ihana, rauhallinen viikonloppu. On ollut kerrankin aikaa. Aikaa itselle ja aikaa parisuhteelle. Aikaa vaan olla. Se tekee ihmeitä. On ollut aikaa nauttia toisistamme ja pitkistä, rauhallisista aamuista. On ollut aikaa tehdä yhdessä pitkä juoksulenkki kera saunan, katsoa leffa, tehdä hyvää ruokaa, lukea, siivota, miettiä mukaan otettavia tavaroita tulevalle lomareissulle. Kun on aikaa, on sekä mahdollisuus olla ajattelematta mitään, että antaa aikaa ajattelulle. Tänä viikonloppuna olen ehtinyt molempia.

Viikonlopun aluksi ajatukset pyörivät paljon siinä, miten minä en kuulu puolisoni elämän siihen puoleen, joka hänellä on ollut ennen minua. Tai se puoli ei kuulu minun elämääni, miten päin vaan. Kuvaavinta varmasti on sanoa, että minua ei haluta sinne. Tämä teema on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina, koska kuluneella viikolla oli jälleen tilaisuus, johon kutsuttiin perhepiiriä, mutta samalla sanottiin, että minä en ole tervetullut. Pohdin taannoin kirjoituksessani sitä, missä kohtaa on vain vedettävä raja ja sanottava, että tulemme joko yhdessä tai emme ollenkaan. Että on erittäin epäkohteliasta jättää toinen kutsumatta. Nyt meillä ei kai ollut valinnanvaraa, koska tilaisuus oli sellainen, johon Antti ehdottomasti halusi mennä. Ei voinut edes miettiä, että jäisi pois. Hänen piti vaan hyväksyä, että joutuu menemään yksin ja minun se, ettei minua haluttu paikalle. 

Se sai minut pohtimaan sitä, miten eri tavoin ihmiset lähipiirissä suhtautuvat eroon ja meihin. Ja, miten laajalti ero vaikuttaa ihmissuhteisiin. Ymmärrän sen, että eri-ikäisiin lapsiin vanhempien ero vaikuttaa eri tavoin. Minun lasteni on ollut suhteellisen helppoa ottaa Antti vastaan elämäänsä, tai ainakaan he eivät osoita suoraan mitään merkkejä siitä, ettei hän olisi tervetullut. He ovat minun ja isänsä eron aikaan olleet kaikki alle kouluikäisiä, joten he tuskin muistavat hämärästikään aikaa, kun asuimme yhdessä. Teini-ikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tilanne on ihan toinen. Ehdottomuus asioihin suhtautumisessa on hyvinkin kärjistynyttä, sekä valtava tarve löytää erolle syy(llinen) ja selitys. Paljon on toki myös kiinni siitä, miten lasten lähipiiri suhtautuu eroon ja viestii sitä lasten suuntaan. Jos kotona puretaan lapsille omaa pahaa oloa, mustamaaltaan ex-puolisoa ja hänen uutta puolisoaan sekä viestitään siihen suuntaan, että kunpa isä tulisi takaisin, ei lastenkaan ole helppoa mennä eteenpäin tai ajatella isän uudesta suhteesta mitään hyvää. Nuoren aikuisen selkeä päämäärä on yrittää saada liitomme hajoamaan uskoen, että sitten äiti ja isä palaisivat yhteen. Pystymättä suomaan edes pientä ajatuksen siementä sille, että kenties äidin ja isän avioliitto ei ollutkaan niin täydellinen, kun he kerran erosivat. Ja että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta.

Lapset ovat ihan oma kohderyhmänsä, kun puhutaan vanhempien erosta, mutta sitten tulee muu lähipiiri; omat vanhemmat ja sisarukset, ex-puoliso, ex-appivanhemmat ja ystävät. Pitkässä liitossa minun ystävistä on tullut meidän ystäviä ja appivanhemmista voi tulla hyvinkin läheisiä. Ja erosta huolimatta, he ovat edelleen lastemme isovanhempia. On siis kaikkien etu, eikä vähiten lasten, että suhteet heihin säilyvät. Meillä ex-appivanhempani tulevat meille poikien synttäreille ja ollaan muutenkin heidän kanssaan poikiin liittyvissä asioissa melko paljon tekemisissä. Ystävyyssuhteenikin ovat säilyneet kutakuinkin ennallaan, erosta ja uudesta liitosta huolimatta. 

Mutta mikä saa erossa lähipiirin kääntymään omaansa vastaan? Jos on pakko valita puoli, mitä sinällään en ymmärrä, eikö sen puolen lähtökohtaisesti pitäisi olla oma lapsi, veli tai sisko? Itse hämmästyin täysin jo puolien valitsemisen esiintymistä, mutta järkytyin siitä, miten ex-puoliso valitaan oman pojan/veljen sijaan. Ja kun pieni piiri ruotii ”omaa totuuttaan” tapahtuneesta ympäriinsä, niin äkkiä saa kokonaisen lauman sukua suhtautumaan torjuvasti. Toista näkökulmaa ei luonnollisestikaan haluta kuulla, koska se on väärä. Väärä ja väärin tehty, suhteessa siihen totuuteen ja suunnitelmaan, joka omaan päähänsä on luonut. Jokaisen lapsen tehtävähän on ilmeisesti elää vanhempiensa mielikuvaa ja tahtoa toteuttaen. 

En koe tarvetta avata tätä asiaa sen enempää, eikä kukaan kuitenkaan uskoisi, koska se on pahempaa kuin Boldarit ja Salkkarit yhteensä, mutta kun tätä kaikkea on jatkunut jo kolmatta vuotta, alkaa tulla kiintiö täyteen. Ymmärryksen löytämisen yrittämistäkin. Mutta ymmärryksen ytimenä ehkä kuitenkin se, että ihmiset voivat siis suhtautua ja reagoida lähipiirissä tapahtuvaan eroon hyvin eri tavoin ja toimia tavoilla, joita kukaan ei pysty etukäteen uskomaan ja realisoiduttuaan ymmärtämään. Ja kuten olemme saaneet huomata, eivät myöskään pysty tai halua yrittää ymmärtää mitään muuta kuin omaa näkökulmaansa. Kun ei ole kysymys oman elämänsä itse tekemästään ratkaisusta, ehkä kuitenkin kannattaisi yrittää. 


kevätauringon säteet olohuoneessamme


torstai 2. helmikuuta 2017

Mistä saa puhua?

Jäin pohtimaan eilisen kirjoitukseni jälkeen sitä, miten suoraan asioista voi puhua ja mitä saa sanoa ääneen. Paljon niistä rajoituksista on toki jokaisen oman pään sisällä, mutta väistämättä sitä törmää myös julkisiin mielipiteisiin ja normeihin siitä, mistä voi puhua ja kuinka suoraan. Sitä tuomitaan niin herkästi, tuntematta tilannetta, ihmisestä puhumattakaan. Uskallapa vaan sanoa ääneen, ettet äitipuolena rakasta puolisosi lapsia, tai että koet olevasi enemmän oma itsesi työssäsi kuin leikkiessäsi lastesi kanssa Barbeilla, niin olet jo leimattu huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Aina pitäisi vaan hyväksyä tilanne, olla hiljaa ja uhrautua. Kunhan tekee ja toimii niin kuin yhteiskunta odottaa ja pitää suunsa kiinni, niin kaikki on hyvin.

 Mutta anteeksi vaan, ei se niin toimi! Tai toimii se jollain tavalla ja jonkun näkökulmasta. Vesi virtaa Aurajoessa, vuodenajat vaihtuvat ja ikää karttuu, mutta tapahtuuko mielen sisällä ja ihmisen elämässä kehitystä? Ja ennen kaikkea, onko sitä onnellinen? Mihin ja kenelle riittää se, että on vaan hiljaa ja suorittaa elämää?

Mietin eilen illalla nukkumaan mennessä, että kirjoitinko liian suoraan? Toinko liian avoimesti esiin itselleni ja perheellemme intiimejä asioita? Mutta mitä järkeä olisi kirjoittaa sellaista siloteltua pumpuliblogia, jossa kaikki on aina vaan hyvin ja niin hirveän hienosti ja kaikki kulkee just suunnitelmien mukaan? Ketä se kiinnostaisi ja kuka sitä muka edes uskoisi? Ja vielä uusperheessä!
Mitä järkeä on pitää blogia, jonka tarkoituksena on tuottaa vertaistukea ja samaistumisen mahdollisuuksia, jos ei kerro koko totuutta avoimesti? Tai edes avoimesti niitä asioita, joista on päättänyt kirjoittaa? Uskallan väittää, että aika moni uusperheellinen tai parisuhteellinen pohtii ihan näitä samoja teemoja, kuin mistä vaikka eilen kirjoitin, uskaltamatta kuitenkaan puhua niistä ääneen, ettei tulisi tuomituksi ja leimatuksi. Jokuhan voi miettiä, miten se nyt kertoo noin henkilökohtaisia asioita elämästään?!

Voin sanoa ihan suoraan, että olen saanut sen verran paljon kuraa niskaan, etten ihan pienestä enää hätkähdä. Tai kyllä se tuntuu, mutta olen ihan oikeasti oppinut ajattelemaan, että se kertoo paljon enemmän niistä ihmisistä, jotka reagoivat sillä tavoin, tuomitsevat ja leimaavat, kuin minusta. Minut on leimattu vaikka ja miksi, ihmisten toimesta, jotka eivät ole koskaan minua tavanneetkaan. Kyllä se aluksi satutti. Sitten se suututti, kunnes alkoi muuttua vähitellen surkuhupaisuuden kautta säälin tunteeksi näitä ihmisiä kohtaan. Miten raskasta ja sisällyksetöntä oman elämän pitää olla, jos vuosikausiksi jää roikkumaan marttyyrina oman menneisyytensä vangiksi. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena olisi hankaloittaa ja pilata toisen ihmisen elämä purkamalla omaa pahaa oloaan ja kyvyttömyyttään tai haluttomuuttaan katsoa peiliin ja kohdata oman elämänsä totuudet, tuleekin pilanneeksi vain oman elämänsä. Tai ainakin monta vuotta siitä kuluu vain hukkaan. 

Toiseen ihmiseen ei voi pakottaa tutustumaan. ”Vaikka tulisikin veljen uutena puolisona yhteisiin juhliin ja samaan huoneeseen, niin ei häntä ole mikään pakko silti tervehtiä”, kuten meille joskus sanottiin. Ei olekaan. Kuten ei myöskään ole pakko osoittaa minkäänlaisia käytöstapoja ja kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Joidenkin mielestä on ihan ok tehdä elämässään vain asioita, jotka hyödyttävät itseään ja joilla saa nostettua omaa häntäänsä tai boostattua omaa egoaan. Heikolla perustalla on kuitenkin sellainen ego, jota pitää tuollaisin muurein suojata. 

Mutta vielä avoimuudesta. Enää en pelkää sitä. Minulla on puoliso, joka kannustaa minua siihen. Olen oppinut, että toimivan, läheisen parisuhteen kulmakivet ja perusta muodostuvat avoimesta vuorovaikutuksesta. Minulla on siinä edelleen oppimista ja pitää vaan rohkeasti uskaltaa, mutta ainakin tiedän, että minua tuetaan siinä. Moni ongelma ja solmu parisuhteessa vältettäisiin jo ennakkoon, kun uskallettaisiin vaan avoimesti puhua asioista. Ja ilman puhumista, ne syntyneet solmut eivät aukea. Siksi yritän toimia niin kuin kirjoitan, ja johon uskon. Avoimuuteen. Ehkä tämäkin kirjoitus auttaa jotakuta toista uskaltamaan myöntää avoimesti asioita, jotka on joidenkin ulkopuolisten normien vuoksi tähän asti pitänyt sisällään. 

Uskotaan siis avoimuuteen ja kerrotaan sille omalle puolisolle avoimesti tunteistaan, toiveistaan ja peloistaan. On paljon helpompaa sanoa rakastavansa kuin että jokin asia painaa. Mutta ainakaan minä en ole vielä törmännyt ajatustenlukijoihin, joten jos haluat jonkin asian muuttuvan, niin kerro siitä. Todennäköisesti huomaat sen jälkeen olevasi entistä lähempänä puolisoasi. Ja jos et ole, niin se kertoo puolisostasi, ei sinusta. 


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ulkopuolisuuden tunne

Mitä on tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Mistä se kokemus syntyy ja mitä ajatuksia ja tunteita se herättää? Ennen kaikkea olen pohtinut sitä, miten se vaikuttaa parisuhteen ihmisiin yksilöinä ja miten toisen tai molempien ulkopuolisuuden tunne vaikuttaa parisuhteeseen?

Kotimme seinällä on valokuvia ihmisistä, joita en tunne, joita olen tuskin edes nähnyt. Ne minulle vieraat ihmiset ovat samalla puolisoni elämän tärkeimpiä ihmisiä, hänen lapsensa. Vaikkakin jo kaikki täysi-ikäisiä. Se on surullista, etten tunne heitä. Ja samalla omasta näkökulmastani myös turhauttavaa. Anttiin asia koskee tosi paljon. Se tekee hänet todella surulliseksi, että hänen omat lapsensa eivät enää eron jälkeen ole samalla tavalla aktiivisesti läsnä hänen elämässään. Puhumattakaan, että he haluaisivat tavata minua. En minä sydänystäväksi halaja, mutta voida edes tavata toisinaan. Edes jollain tavalla oppia tuntemaan. Olla jotenkin luontevasti olemassa heille.

Olen lakannut analysoimasta syitä. Antin lapset ovat olleet ainoat ihmiset, joilta olen pystynyt hyväksymään heidän suhtautumisensa, ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa minua kohtaan, vaikka he eivät olleet koskaan edes tavanneet minua. Mutta minun on hirveän raastavaa vain katsella vierestä, miten syvälle se koskee Anttiin, kun hän kaipaa lapsiaan niin suunnattomasti. Ja haluaisi myös meidän tutustuvan. En pysty tekemään asialle yhtikäs mitään ja kuitenkin se vaikuttaa paljon. Voin olla Antin tukena ja kuunnella häntä. Voin pitää häntä lähellä ja vain olla hiljaa. Voin rakastaa häntä ja puhua lohduttavia sanoja. Samalla olen kuitenkin voimaton, koska tuntuu, etten osaa tai voi ottaa kantaa asiaan, joka koskettaa ihmisiä, joita en tunne. Mitä osaisin sanoa? Enkä voi kuitenkaan mitenkään muuttaa tilannetta. 

Ja tätä kautta tunnen itseni ulkopuoliseksi. Antti menee tapaamaan lapsiaan, mutta minä en ole mukana. En voi mennä mukaan, koska yhtä lukuun ottamatta, pojat eivät halua tavata minua. Antti on yrittänyt järjestää asioita, useampia kertoja, mutta vastaus on aina sama. ”Ei vielä. Ei koskaan. En halua. Ei tarvitse. En halua puhua asiasta” 

Antti menee äitinsä synttäreille, poikansa peliä katsomaan, tai vaikka kahville, mutta minä en voi mennä mukaan. Minua ei haluta tavata. Minä en ole olemassa heidän elämässään. Ja se olo minulle on tullutkin, että niin minun nimenomaan halutaan tuntevan, että minulle halutaan osoittaa, etteivät halua olla minun kanssaan missään tekemisissä. Eikä tarvitsekaan, olen alkanut ajatella. Kun näin on kulunut jo kaksi vuotta, alkaa minustakin jo tuntua siltä. En jaksa enää rikkoa itseäni tällä. 

En pääse mitenkään kiinni Antin elämään niiltä osin, jotka liittyvät hänen sukuunsa ja perheeseensä. Siihen perheeseen, johon minä en kuulu. Ollaan keskusteltu perheemme määritelmästä ja meillä on oikeasti erilaiset perheet; minun perheeseeni kuuluvat Antti ja kolme lastani ja hänen perheeseensä minun lisäkseni hänen poikansa ja minun poikani. Avioliittomme myötä hän on saanut elämäänsä paljon uusia ihmisiä; perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä. Minun sukuni ei kuitenkaan ole kasvanut. Tuntuu absurdilta, että näin voi olla. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä. 

Tunnen kuitenkin surua siitä, etten saa tutustua ihmisiin Antin elämässä, koska se blokkaa minulta osan Antistakin. Tuntuu, etten pääse tutustumaan häneen kokonaan, koska en pääse tapaamaan juuri ketään hänen perheestään tai suvustaan. Ystävänsä ovat onneksi kuitenkin suhtautuneet meihin positiivisesti ja olemme tavanneet monia. En voi kuitenkaan ymmärtää, miten suku ja perhe kääntävät tällä tavoin selkänsä, eikä vain minulle, ei se ole niin paha asia, mutta Antillekin; isälleen, pojalleen, veljelleen. En vain pysty ymmärtämään.

Mihin vetää rajat ja missä vaiheessa? Miten pitkään voi parisuhteessa elää niin, että vain toinen menee suvun juhliin aina ilman toista? Missä kohtaa pitäisi vaan sanoa, että tulemme molemmat tai emme tule ollenkaan?