Jäin pohtimaan eilisen
kirjoitukseni jälkeen sitä, miten suoraan asioista voi puhua ja mitä saa sanoa
ääneen. Paljon niistä rajoituksista on toki jokaisen oman pään sisällä, mutta
väistämättä sitä törmää myös julkisiin mielipiteisiin ja normeihin siitä, mistä
voi puhua ja kuinka suoraan. Sitä tuomitaan niin herkästi, tuntematta
tilannetta, ihmisestä puhumattakaan. Uskallapa vaan sanoa ääneen, ettet
äitipuolena rakasta puolisosi lapsia, tai että koet olevasi enemmän oma itsesi
työssäsi kuin leikkiessäsi lastesi kanssa Barbeilla, niin olet jo leimattu
huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Aina pitäisi vaan hyväksyä tilanne, olla hiljaa
ja uhrautua. Kunhan tekee ja toimii niin kuin yhteiskunta odottaa ja pitää
suunsa kiinni, niin kaikki on hyvin.
Mutta anteeksi vaan, ei se niin
toimi! Tai toimii se jollain tavalla ja jonkun näkökulmasta. Vesi virtaa
Aurajoessa, vuodenajat vaihtuvat ja ikää karttuu, mutta tapahtuuko mielen
sisällä ja ihmisen elämässä kehitystä? Ja ennen kaikkea, onko sitä onnellinen?
Mihin ja kenelle riittää se, että on vaan hiljaa ja suorittaa elämää?
Mietin eilen illalla nukkumaan
mennessä, että kirjoitinko liian suoraan? Toinko liian avoimesti esiin
itselleni ja perheellemme intiimejä asioita? Mutta mitä järkeä olisi kirjoittaa
sellaista siloteltua pumpuliblogia, jossa kaikki on aina vaan hyvin ja niin
hirveän hienosti ja kaikki kulkee just suunnitelmien mukaan? Ketä se
kiinnostaisi ja kuka sitä muka edes uskoisi? Ja vielä uusperheessä!
Mitä järkeä on pitää blogia,
jonka tarkoituksena on tuottaa vertaistukea ja samaistumisen mahdollisuuksia,
jos ei kerro koko totuutta avoimesti? Tai edes avoimesti niitä asioita, joista
on päättänyt kirjoittaa? Uskallan väittää, että aika moni uusperheellinen tai
parisuhteellinen pohtii ihan näitä samoja teemoja, kuin mistä vaikka eilen
kirjoitin, uskaltamatta kuitenkaan puhua niistä ääneen, ettei tulisi tuomituksi
ja leimatuksi. Jokuhan voi miettiä, miten se nyt kertoo noin henkilökohtaisia
asioita elämästään?!
Voin sanoa ihan suoraan, että
olen saanut sen verran paljon kuraa niskaan, etten ihan pienestä enää hätkähdä.
Tai kyllä se tuntuu, mutta olen ihan oikeasti oppinut ajattelemaan, että se
kertoo paljon enemmän niistä ihmisistä, jotka reagoivat sillä tavoin,
tuomitsevat ja leimaavat, kuin minusta. Minut on leimattu vaikka ja miksi,
ihmisten toimesta, jotka eivät ole koskaan minua tavanneetkaan. Kyllä se aluksi
satutti. Sitten se suututti, kunnes alkoi muuttua vähitellen surkuhupaisuuden
kautta säälin tunteeksi näitä ihmisiä kohtaan. Miten raskasta ja
sisällyksetöntä oman elämän pitää olla, jos vuosikausiksi jää roikkumaan
marttyyrina oman menneisyytensä vangiksi. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena
olisi hankaloittaa ja pilata toisen ihmisen elämä purkamalla omaa pahaa oloaan
ja kyvyttömyyttään tai haluttomuuttaan katsoa peiliin ja kohdata oman elämänsä
totuudet, tuleekin pilanneeksi vain oman elämänsä. Tai ainakin monta vuotta
siitä kuluu vain hukkaan.
Toiseen ihmiseen ei voi pakottaa
tutustumaan. ”Vaikka tulisikin veljen uutena puolisona yhteisiin juhliin ja
samaan huoneeseen, niin ei häntä ole mikään pakko silti tervehtiä”, kuten
meille joskus sanottiin. Ei olekaan. Kuten ei myöskään ole pakko osoittaa
minkäänlaisia käytöstapoja ja kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Joidenkin
mielestä on ihan ok tehdä elämässään vain asioita, jotka hyödyttävät itseään ja
joilla saa nostettua omaa häntäänsä tai boostattua omaa egoaan. Heikolla
perustalla on kuitenkin sellainen ego, jota pitää tuollaisin muurein suojata.
Mutta vielä avoimuudesta. Enää en
pelkää sitä. Minulla on puoliso, joka kannustaa minua siihen. Olen oppinut,
että toimivan, läheisen parisuhteen kulmakivet ja perusta muodostuvat avoimesta
vuorovaikutuksesta. Minulla on siinä edelleen oppimista ja pitää vaan rohkeasti
uskaltaa, mutta ainakin tiedän, että minua tuetaan siinä. Moni ongelma ja solmu
parisuhteessa vältettäisiin jo ennakkoon, kun uskallettaisiin vaan avoimesti
puhua asioista. Ja ilman puhumista, ne syntyneet solmut eivät aukea. Siksi
yritän toimia niin kuin kirjoitan, ja johon uskon. Avoimuuteen. Ehkä tämäkin
kirjoitus auttaa jotakuta toista uskaltamaan myöntää avoimesti asioita, jotka
on joidenkin ulkopuolisten normien vuoksi tähän asti pitänyt sisällään.
Uskotaan siis avoimuuteen ja
kerrotaan sille omalle puolisolle avoimesti tunteistaan, toiveistaan ja
peloistaan. On paljon helpompaa sanoa rakastavansa kuin että jokin asia painaa.
Mutta ainakaan minä en ole vielä törmännyt ajatustenlukijoihin, joten jos
haluat jonkin asian muuttuvan, niin kerro siitä. Todennäköisesti huomaat sen
jälkeen olevasi entistä lähempänä puolisoasi. Ja jos et ole, niin se kertoo
puolisostasi, ei sinusta.
Jos luulet puolisosi huijaavan, ja sinun on palkattava todellinen hakkeri tarkkailemaan / hakkeroimaan puhelintaan, palauttamaan varastamasi bitcoin / mikä tahansa muu kryptovaluutta tai hakkeroimaan tietokanta, jolla on taattu yksityisyys, ota yhteyttä easybinarysolutions@gmail.com tai whatsapp: +1 3478577580, ne ovat tehokkaita ja luottamuksellisia.
VastaaPoista