Mitä on tuntea itsensä
ulkopuoliseksi? Mistä se kokemus syntyy ja mitä ajatuksia ja tunteita se
herättää? Ennen kaikkea olen pohtinut sitä, miten se vaikuttaa parisuhteen ihmisiin yksilöinä ja miten toisen tai molempien ulkopuolisuuden tunne vaikuttaa parisuhteeseen?
Kotimme seinällä on valokuvia
ihmisistä, joita en tunne, joita olen tuskin edes nähnyt. Ne minulle vieraat
ihmiset ovat samalla puolisoni elämän tärkeimpiä ihmisiä, hänen lapsensa. Vaikkakin
jo kaikki täysi-ikäisiä. Se on surullista, etten tunne heitä. Ja samalla omasta näkökulmastani
myös turhauttavaa. Anttiin asia koskee tosi paljon. Se tekee hänet todella
surulliseksi, että hänen omat lapsensa eivät enää eron jälkeen ole samalla
tavalla aktiivisesti läsnä hänen elämässään. Puhumattakaan, että he haluaisivat
tavata minua. En minä sydänystäväksi halaja, mutta voida edes tavata toisinaan.
Edes jollain tavalla oppia tuntemaan. Olla jotenkin luontevasti olemassa heille.
Olen lakannut analysoimasta
syitä. Antin lapset ovat olleet ainoat ihmiset, joilta olen pystynyt hyväksymään heidän
suhtautumisensa, ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa minua kohtaan, vaikka he
eivät olleet koskaan edes tavanneet minua. Mutta minun on hirveän raastavaa
vain katsella vierestä, miten syvälle se koskee Anttiin, kun hän kaipaa
lapsiaan niin suunnattomasti. Ja haluaisi myös meidän tutustuvan. En pysty
tekemään asialle yhtikäs mitään ja kuitenkin se vaikuttaa paljon. Voin olla Antin tukena ja
kuunnella häntä. Voin pitää häntä lähellä ja vain olla hiljaa. Voin rakastaa
häntä ja puhua lohduttavia sanoja. Samalla olen kuitenkin voimaton, koska tuntuu,
etten osaa tai voi ottaa kantaa asiaan, joka koskettaa ihmisiä, joita en tunne.
Mitä osaisin sanoa? Enkä voi kuitenkaan mitenkään muuttaa tilannetta.
Ja tätä kautta tunnen itseni
ulkopuoliseksi. Antti menee tapaamaan lapsiaan, mutta minä en ole mukana. En
voi mennä mukaan, koska yhtä lukuun ottamatta, pojat eivät halua tavata minua. Antti
on yrittänyt järjestää asioita, useampia kertoja, mutta vastaus on aina sama. ”Ei
vielä. Ei koskaan. En halua. Ei tarvitse. En halua puhua asiasta”
Antti menee äitinsä synttäreille,
poikansa peliä katsomaan, tai vaikka kahville, mutta minä en voi mennä mukaan.
Minua ei haluta tavata. Minä en ole olemassa heidän elämässään. Ja se olo
minulle on tullutkin, että niin minun nimenomaan halutaan tuntevan, että minulle
halutaan osoittaa, etteivät halua olla minun kanssaan missään tekemisissä. Eikä
tarvitsekaan, olen alkanut ajatella. Kun näin on kulunut jo kaksi vuotta, alkaa
minustakin jo tuntua siltä. En jaksa enää rikkoa itseäni tällä.
En pääse mitenkään kiinni Antin elämään
niiltä osin, jotka liittyvät hänen sukuunsa ja perheeseensä. Siihen perheeseen,
johon minä en kuulu. Ollaan keskusteltu perheemme määritelmästä ja meillä on
oikeasti erilaiset perheet; minun perheeseeni kuuluvat Antti ja kolme lastani
ja hänen perheeseensä minun lisäkseni hänen poikansa ja minun poikani. Avioliittomme
myötä hän on saanut elämäänsä paljon uusia ihmisiä; perheenjäseniä, sukulaisia
ja ystäviä. Minun sukuni ei kuitenkaan ole kasvanut. Tuntuu absurdilta, että
näin voi olla. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä.
Tunnen kuitenkin surua siitä, etten
saa tutustua ihmisiin Antin elämässä, koska se blokkaa minulta osan Antistakin.
Tuntuu, etten pääse tutustumaan häneen kokonaan, koska en pääse tapaamaan juuri
ketään hänen perheestään tai suvustaan. Ystävänsä ovat onneksi kuitenkin
suhtautuneet meihin positiivisesti ja olemme tavanneet monia. En voi kuitenkaan
ymmärtää, miten suku ja perhe kääntävät tällä tavoin selkänsä, eikä vain
minulle, ei se ole niin paha asia, mutta Antillekin; isälleen, pojalleen,
veljelleen. En vain pysty ymmärtämään.
Mihin vetää rajat ja missä
vaiheessa? Miten pitkään voi parisuhteessa elää niin, että vain toinen menee
suvun juhliin aina ilman toista? Missä kohtaa pitäisi vaan sanoa, että tulemme
molemmat tai emme tule ollenkaan?
Minä itse tunnen oloni ulkopuoliseksi siinä tilanteessa, kun olemme mieheni ja hänen lastensa kanssa tekemisissä hänen entisen naisystävän kanssa. Minulle tulee mieleen onnellinen perhe jossa olen vain joku satunnainen nainen joka yrittää häiritä muiden yhteiseloa. Samaten tulee ulkopuolinen tunne siitä, että mieheni vanhemmat pitävät valokuvaa kirjahyllyllä, jossa on mieheni entisen naisystävänsä kanssa ja heidän lapsensa. En osaa vastata siihen, miten kyseinen asia vaikuttaa minuun tai suhteeseemme. Pääosin olen pitänyt asian omana tietonani.
VastaaPoistaMinusta teidän olisi kannattanut vetää raja jo siihen, kun menitte naimisiin.
Minusta teidän ei kuitenkaan kannata ruveta riskeeraamaan suhdettanne sen takia, että jotkut eivät hyväksyisi sinua, sittenhän juuri antaisit miehesi puoleiselle suvulle sen mitä he haluaisivatkin. Minusta sinun ei kannata antaa periksi.
Ajattelen myös, että teidän pitäisi sanoa heti suorat sanat siitä, että jos sinä et pääse miehesi kanssa johonkin, niin myöskään miehesi ei lähde. Teidän pitää saada hänen puoleinen suku tajuamaan, kuinka lapsellisesti he käyttäytyvät kun he teeskentelevät, ettet olisi edes olemassa.
Minkä takia miehesi puoleinen suku ei hyväksy sinua? Onko siihen jokin syy vai muutenvainko he ovat päättäneet vihata sinua?
VastaaPoistaJos luulet puolisosi huijaavan, ja sinun on palkattava todellinen hakkeri tarkkailemaan / hakkeroimaan puhelintaan, palauttamaan varastamasi bitcoin / mikä tahansa muu kryptovaluutta tai hakkeroimaan tietokanta, jolla on taattu yksityisyys, ota yhteyttä easybinarysolutions@gmail.com tai whatsapp: +1 3478577580, ne ovat tehokkaita ja luottamuksellisia.
VastaaPoista