perjantai 30. syyskuuta 2016

Kotia kohti työpäivän jälkeen

Olemme Nellin kanssa kumpikin töissä Helsingissä. Työmatkat sujuvat usein yhdessä ja se on parasta parisuhdeaikaa. Kuten kollegani kommentoi: aikaa yhteislauluun ja tietovisailuun! Oikeasti aika kuluu soittamalla pojille, puhumalla päivän ohjelmasta ja yleisesti erilaisista käytännön asioista.

Usein kuitenkin minä matkaan kotiin yksin joko jonkun toisen Turun suuntaan kulkevan työkaverin kanssa tai sitten julkisella kulkuvälineellä. Parhaillaankin istun linja-autossa ja pohdin sitä, kuinka paljon parisuhde vaatii yhdessä olemista ja kuinka paljon erillisyyttä - yksinolemista.



Kumpaakin tarvitaan. Nelli sanoo minulle välillä suoraan, että minä käytän aikaa omaan itseeni ja että hänkin kaipaa omaa aikaa, omaa harrastusta. Se on totta, että parisuhteessa pitää olla tasapaino kummankin kanssa, oman ja yhteisen ajan.

Mutta kuinka paljon? Riittääkö pelkkä yö? Oma unimaailma? Vai tarvitaanko enemmänkin aikaa olla yksin? Luulen, että oikeaa vastausta ei ole olemassa. Asiaa pohditiin juuri Helsingin Sanomissa. Mutta joskus sitä niin kovasti pahoittaa mielensä, jos toinen haluaa omaa aikaa.

Herää mustasukkaisia ajatuksia, jos toinen on poissa kotoa! Miksi minä en riitä tai että mitä ihmettä hän puuhastelee? Miksi vaimoni kaipaa jotain, missä minä en saa olla mukana. Silloin on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja sanoa itselle, että hän ansaitsee omaa aikaa. Eihän kukaan jaksa olla aina minun kanssani. Enhän minäkään aina jaksa omia ajatuksiani ja tunteitani.

Onneksi on kuitenkin enää vähän matkaa jäljellä ja pian saan olla hänen lähellään. Ehkä myös rauhoittua ja rauhoittaa. Sen hän ansaitsee, rauhallisen illan kanssani.

torstai 22. syyskuuta 2016

Aikuisellakin on oikeus näyttää tunteita



Kaikki varmasti tuntevat käsitteen sisäisestä lapsesta, jonka sanotaan kussakin meistä asuvan. Sen, joka on tarvitseva, ja usein tuntuu kaipaavan juuri niitä asioita, joita olemme jääneet lapsena vaille. Ehkä myös käänteisesti niitä asioita ja kokemuksia, joita olemme lapsena saaneet, ja joita janoamme, mutta joita vaille tunnumme jäävän parisuhteessamme. Tai, missä tahansa ihmissuhteessa, mutta kuvaan tätä nyt parisuhteen kautta.

Tulet pitkän työpäivän jälkeen kotiin väsyneenä, ja kotona odottaa kaaos jo eteisessä; lastenvaatteet pitkin poikin, pyöräilykypärät olkkarin lattialla, läksykirjat pitkin keittiön pöytää ja olohuoneen pöydällä tyhjä jugurttipurkki ja mustuneet banaaninkuoret. Täydellistä! Tekisit täyskäännöksen ja suuntaisit lenkille, ellei pitäisi lämmittää lapsille ruokaa ja lähteä kuskaamaan treeneihin. Puoliso on luonnollisesti tällaisena päivänä pidempään töissä. Ei siis apua kaaoksen raivaamiseen, ei ruuanlaittoon eikä kuljetusrumbaan, takapihalla pyörivästä sirkuksesta puhumattakaan!

Vielä suhteellisen coolina, ulkoisesti, huikkaat lapset sisälle syömään. Samalla kuitenkin jo hoputtaen, että kohta pitää lähteä. Eihän siitä olekaan kuin yhdeksän tuntia, kun viimeksi lasten kuullen huokailit kiirettä, töihin lähtiessä. Yksi on vielä takapihalla. ”Sori, mä en kuullu!”. Jep. Tunnet, miten verenpaine alkaa nousta. 

Pari seuraavaa tuntia pyörähtää lapsia kuskatessa. Onneksi tänään ei tarvitse mennä kauppaan, kun suunnittelit sen jo eilen kuntoon. Ehkä jopa huomisenkin osalta. Helpotus. Mielessäsi jo ajattelet, että kunhan lapset on käyneet suihkussa ja syöneet, tällä kertaa ihan rauhallisissa merkeissä, iltapalan, on aikaa kahden kesken puolison kanssa. Joka tulee sinua ulko-ovella vastaan ja huikkaa käyvänsä ”ihan vaan tunnin lenkillä”, jotta saa rankan työpäivän jälkeen kierrokset alas. Samalla omasi huitelevat jo punaisella.

Ja ei se iltakaan suihkun ja iltapalan osalta mennyt niin kuin olit ajatellut. 

Hetkellisesti kierrokset laskevat lapsia nukkumaan peitellessä, koska onhan ne aika suloisia nukkuessaan ja ylipäänsä siinä väsyneinä sängyssään. Ja tiedät, että kohta on viimeinen aikaa itselle. Viimeisestä lastenhuoneesta valot sammutettuasi kolistelet sitten kuitenkin sisäistä kiukkua kihisten astiat koneeseen, raivaat likapyykit kylppärin lattialta, niin ja tietenkin myös lastenhuoneen ja olkkarin lattialta, seuraten vaatevanaa, joka johtaa kylppäriin.

Lopulta ollaan päästy siihen pisteeseen, että voi kaatua sohvalle. On sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mutta olet niin kierroksilla, niin väsynyt ja niin ärsyyntynyt, ettet pysty tekemään yhtään mitään. Yrität vaan hengitellä…

Sitten puolisosi tulee lenkiltä. Huikkaa iloiset heit ja tulee vähän ajan päästä suihkunraikkaana, hyvältä tuoksuen viereesi sohvalle. Et edes huomaa tuoksua, hyvä kun huomaat puolison. Hän ottaa kainaloon ja haluaa viettää aikaa kanssasi. Hetken hellyyttä, pitää lähellään. Eikä tietenkään voi ymmärtää, miksi olet ärsyyntynyt ja vetäydyt koristetyynyä rutistaen kauemmas. Ja ei, sinä taas et pysty siinä tilassa kertomaan, että on ollut aikamoinen päivä ja kaipaisit nyt vaan hiljaisuutta ja syliä. Jos jotain pystyt sanomaan, se tulee sellaisella äänenpainolla, että siitä on rationaalisuus ja harmonian rakentaminen kaukana.

Tähän reagointiin yleensä yhdistetään se sisäinen lapsi. Se, joka purkaa ja osoittaa tunteensa lapsen tavoin, suoraan, vilpittömästi ja kaukana rationaalisesta. Sisäinen lapsi itkee ja kiukuttelee. Sisäinen lapsi on se, joka menee yksin peiton alle mököttämään, vaikka eniten kaipaisi juuri toisen läheisyyttä ja kauniita sanoja.

Enpä tiedä. Reagointitapa tämän kaltaisissa tilanteissa voi toki vastata lapsen reagointitapaa, kun ei ole sanoja ja kokemuksia sanoittamaan tunteita ja pahaa oloa, mutta jokin siinä tökkii vastaan. Kuin vain lapsella olisi oikeus osoittaa tunteita. Kuin vain lapsilla olisi oikeus itkeä. Paitsi pojilla. Hehän eivät saisi itkeä edes lapsena. Ainakaan kolmen ikävuoden jälkeen. 

Meillä mennään kyllä eri moodilla. Meillä tunteita näyttävät kaikki ja pojatkin saavat itkeä. Ei käydä syyttelemään tai kategorisoimaan vaan otetaan syliin. Vaikka eivät vielä osaakaan pyytää. Eihän ne aikuisetkaan yllä olevassa kertomuksessa osanneet vaikka sitä halusivatkin. 

Horror-päivän ilta voisi mennä kuitenkin myös toisin. Kukaan ei kiukuttelisikaan puolisolleen vaan sanoisi, että on ollut rankka päivä ja pyytäisi ottamaan syliin. Ja kun jonain päivänä se olisikin sinun sijastasi rakas puolisosi, jolla on huono päivä, sinä  ymmärtäisit vastaavasti väsymyksestä ärtsyilevää puolisoasi ja ottaisit hänet pyytämättä lähelle silloin, kun hän ei saa sitä tunnetta ja pyyntöä sanoitettua. Kun yhä uudestaan törmää tilanteisiin, joissa toimii ylläkuvatun kaltaisesti, voi vähän kerrallaan oppia toimimaan toisin. Varmasti auttaa isosti myös, kun voi puhua nämä tilanteet auki puolison kanssa. Kun seuraavan kerran kiukkupäivän iltana menette nukkumaan ja käperryt omalle puolellesi sänkyä osoittaen puolisolle mieltäsi, eli pyytäen äänettömästi syliä, huomiota ja läheisyyttä, ymmärrystä sekä hyväksyntää tunteinesi kaikkinesi, yritä kääntää kelkka. Yritä sen sijaan kääntyä puolisoosi päin, kertoa että rakastat ja pyytää päästä lähelle. 

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

tiistai 20. syyskuuta 2016

Juhlat uusperheessä

Meillä vietettiin viikonloppuna keskimmäiseni 9-vuotissynttäreitä. Tämä sai minut pohtimaan varmasti monelle uusperheelle kiperää aihetta, miten viettää juhlia eron jälkeen ja uusperheen myötä. Vietetäänkö molemmissa kodeissa omat juhlat vai pidetäänkö yhdessä? Missä juhlat pidetään? Ketä voi kutsua? Mahtuvatko nyksät ja eksät samaan tilaan? Puhumattakaan ex-appivanhemmista? Ja ei kai uusia puolisoita nyt ainakaan pidä kutsua?! 

Kutsuttavien listaa ohjaavat niin realiteetit kuin ennakkoluulotkin. Joskus tilanne voi olla niin tulehtunut, että ei haluta kutsua tiettyjä ihmisiä samaan tilaan, tai koetaan, että on fiksumpaa olla kutsumatta. Joskus ei vain itse pystytä kohtaamaan joitain ihmisiä uudessa tilanteessa. Monesti kyse voi olla myös siitä, että ajatellaan, etteivät jotkut ihmiset voi olla samoissa juhlissa. Siis kuvitellaan pääsevänsä heidän päänsä sisään miettimään sitä, mitä he ajattelevat joistain toisista ihmisistä. Silloin saatetaan kuitenkin mennä pahasti metsään. Aikaa myöten näistä varmasti muodostuu kussakin perheessä omat toimivat käytännöt, mutta aluksi mennään monessa kodissa varmasti juhla kerrallaan, tilanteen mukaan. 

Itse olen tyytyväinen siitä, että meillä ovat kaikki lapsille läheiset ihmiset mahtuneet samoihin juhliin erosta ja uusperheestämme huolimatta. Ei se todellakaan mikään itsestään selvyys ole. Antin suvun puolelta tilanne ei  todellakaan ole näin, ja se on tosi surullista. He ovat edelleen mulle enimmältä osin täysin etäinen ja tuntematon saari. Heille minua ja sukuani ei kai ole olemassa. Kuten sanoin, todella surullista, minulle, mutta erityisesti Antille. Onneksi oma perheeni, sukuni ja ystäväni ovat kuitenkin ottaneet Antin lämpimästi vastaan.

Lasten juhlat vietämme siis edelleen yhdessä, eksän ja hänen lähisukunsa kanssa. En tiedä tuleeko tämä aina menemään näin, mutta toistaiseksi se sujuu hyvin, joten sillä mennään. Kaikki muu, kuten joulut, juhannukset ja aikuisten juhlat, niissä mennään sitten "oman perheen" voimin. Joulua pojat viettävät vuorovuosina meillä ja isällään. Uusi vuosi ja juhannus mennään lähinnä joustavasti sopimalla. 

Viime joulu oli itse asiassa meidän ensimmäinen yhteinen uusperheenä. Tänä vuonna pojat ovat aaton isällään. Mun ja Antin suunnitelmat ovat puolestaan vielä ihan auki. Ehkä aiheesta ollaan oltu aika hiljaakin, koska se on kipeä. Pohdituttaa, miten Antin pojat viettävät joulua. Onko kukaan heistä vieläkään valmis tapaamaan minua? Entä muu lähipiiri? Miten ihmeessä järkätä asiat sujuvasti niin, että kaikilla olisi hyvä mieli? Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa, kun kaikki muut asiat ovat hyvin ja sujuvat jouhevasti?

Tähän meillä ei ole vastauksia, koska emme pääse sinne toisten pään sisään. Ja vähitellen, alamme myöskin väsyä arvailemaan...

Summa summarum, meidän Eeli vietti sunnuntaina mukavan synttäripäivän, jota hänen kanssaan olivat jakamassa hänelle tärkeät ihmiset. Itse haluan pitää kiinni siitä ajatuksesta, että "kaikki kutsutaan, jos joku ei pysty tai halua tulla, se on hänen oma valintansa". 


perjantai 16. syyskuuta 2016

Rakkauden kulmat

Oma aforismi: rakkaus on kuin noppa. Sitä heittää ja saa päivälle erilaisen numeron. Välillä rakkautta on enemmän ilmassa ja välillä vähemmän. Onneksi nopassa ei ole nollaa!

Mutta nopassa on myös kulmat, jonka kautta rakkaus pyörähtää. Ja sitä mietin, miten se näkyy omassa suhteessa. Olemme Nellin kanssa tottuneet pitämään lankoja käsissämme. Ja ei se ole aina helppoa sopeuttaa toimintaa yhteen. Nopan kulma tuntuu silloin kipeältä. Päivän rakkauden tunteen määrä voi yhtäkkiä olla kuusi tai yksi. Riippuen nopasta ja sen kulmista.

Siis riippuen siitä, miten me luomme Nellin kanssa yhteistä päivää. Hiommeko toisiamme kulmat vastakkain vai löydämmekö yhteisen tavan heittää noppaa. Tärkeää on kuitenkin, että nopassa on ne kulmat, Muutoinhan kaikki olisi vain pyöreää. Sitä, mistä ei saa mistään kiinni. Ja koska ilman tunteita siis niitä pahoja ei olisi myöskään hyviä.

Tänään Nelli päivitti omaa FB sivuaan ja kertoi maailmalle, mistä minussa tykkää. Siitä on hyvä aloittaa viikonlopun vietto. Rakkautta ilmassa, kun noppa pyörähti kutoselle.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Yhteinen aika ja tekeminen parisuhteessa

Tähän teemaan me törmätään aina silloin tällöin. Usein nimenomaan siihen, että yhteistä aikaa ei ole riittävästi ja sitä kaipaisi paljon enemmän. Ainakin minä nostan käden tässä kohtaa korkealle pystyyn, kun kysytään, kuka kaipaisi enemmän yhteistä aikaa ja tekemistä puolisonsa kanssa. Ei sillä, ettei sitä aikaa olisi, mutta kun se on niin mukavaa.

Meillä yhteistä aikaa on ainakin teoriassa paljon enemmän kuin perheissä, joissa lapset ovat koko ajan läsnä. Meillähän yleensä lapset ovat joka toinen viikko poissa. Toki lapsivapaillakin viikoilla käydään katsomassa poikien pelejä, mutta treenikuskaamiset jäävät pois. Arjen tiimellyksessä se aika vaan tuppaa täyttymään aina jollain: töillä, siivoamisella ja kaikenlaisella silpulla. Ja miten helppoa sitä onkaan töiden jälkeen tai illalla uppoutua sen kännykän näytön maailmaan tai muuta yhtä "tärkeää".

Mutta kyllä me myös tehdään aika paljon kaikkea yhdessä. Erityisesti yhdessä liikkuminen on meille tärkeä juttu. Pääasiallisesti se on pyöräilyä tai lenkkeilyä. Tosin nyt en ole lähes kahteen kuukauteen päässyt juoksemaan, enkä ihan vielä pääsekään, mutta pyöräily päästiin taas aloittamaan viime viikolla. Antti onkin kommentoinut muutamaan otteeseen, että kaipaa yhteisiä juoksulenkkejä, että on tylsää juosta yksin. 

Meillä on myös pitkä, yhteinen työmatka; melkeen kaksi tuntia suuntaansa. Sitäkin Antti joutui sahaamaan nyt muutaman viikon yksinään, kun olin sairaslomalla. Se jos mikä on varmasti tylsää ja raskastakin. Yleensä, kun aina jaamme kuskina olemisen, toisen ajaessa töihin ja toisen kotiin päin. Ajomatkan aikana on myös yleensä hyviä hetkiä käydä erilaisia keskusteluja. Taisinpa hiukan ohimennen viime kevättalvella kosiakin Anttia työmatkalla, Kehä II kohdilla, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Onneksi Antti valitsi sitten myöhemmin huomattavasti romanttisemman tavan kosia, joten Antin kosinta olkoon se virallinen versio kerrottavaksi. 

Yhteinen aika ja sen jakaminen toisen kanssa on paljon isompi aihe kuin noin äkkipäätään ajattelisi. Ainakin, kun on kokemus siitä, että on elänyt yksin parisuhteessa. Sekin on sellaista, jonka tajuaa vasta jälkeen päin. Kun alkaa analysoida itseään, oloaan, tunteitaan ja sitä miksi päätyy rakastumaan toiseen ihmiseen vaikka on naimisissa. Vasta jälkeenpäin tajuaa olleensa tosi yksinäinen vaikka jakaa kodin ja sängyn toisen kanssa. Sellaisen jälkeen osaa arvostaa yhteistä tekemistä ja yhdessä oloa, ja haluaa järjestää sille aikaa. Ei se silti sitä tarkoita, ettei siihen törmäisi aina välillä, mutta onneksi aina toinen jompi kumpi meistä nostaa sen asian puheeksi, että nyt varataan taas aikaa meille. Aiemmista parisuhteista on siis opittu tässäkin asiassa, kissat nostettu pöydille ja päätetty tehdä toisin. Tätä suhdetta me halutaan vaalia. Tälle ihmiselle tässä parisuhteessa me halutaan antaa aikaa. Me on päätetty pitää meistä huolta. 

Silti päivät vaan niin usein menee niinku tänään: mä olen etänä, Antti tulee töistä ja samalla oven avauksella mä lähden lasten harrastuksen vanhempainkokoukseen. Sillä aikaa Antti juoksee lenkin ja mä käyn kotimatkalla kaupassa. Se on arkea. Mutta parasta on tulla illalla yhteiseen kotiin, saada suukko rakkaalta, tehdä yhdessä ruokaa ja kömpiä toisen lähelle syliin katsomaan vaikka leffaa, jonka kesken kuitenkin nukahdetaan. Se jos mikä on sitä yhdessä olemista arjessa. 

Samalla kuitenkin molempien ajatukset on jo reilun kolmen viikon päästä siintävässä yhteisessä lomareissussa!



Iltapäiväkahvi ja blogin päivittäminen takapihan terassilla; aurinkoinen etäpäivä



torstai 8. syyskuuta 2016

Parhautta on kiireetön arki

Ja etäpäivä, jolle ei ole kertynyt kauheasti töitä. Silloin tuntuu vuorokaudessa olevan triplaten aikaa ja itsellä vähintään tuplaten energiaa. Tänään on sellainen päivä. Ja vaikka päivä ei ole vasta kuin puolessa, olen ehtinyt jo vaikka mitä.

Tänään heitin jo aamusta mummin satamaan ja laitoin Miiolle ja Eelille aamupalan. Lähtivät kouluun sillä välin, kun olin "satamareissulla". Kotiin tultua Antti oli keittänyt meille kahvit ja laittanut aamupalaa. Rakkautta on sellainen aviomies! Sain vielä "lähettää" Jooan rauhassa kouluun ja sitten piti tehdä hetken aikaa töitä. Kympiltä lähdin viemään poikien pieneksi jäänyttä talvivaatetta yms. kirpparille ja tunnin päästä olin taas työn touhussa. Mutta sitten kaunis ilma houkutteli pyörälenkille...

Multa leikattiin heinäkuun lopussa vaivasenluut ja olen ollut "varikolla" kuusi viikkoa. Edellispäivänä sain taas jalat kunnolla käyttöön ja voin kertoa, että vaikka syksy puskee päälle, mä olen täällä kuin varsa kevätlaitumella. Tosin kirmaamiseni ei ehkä näytä yhtä kevyeltä, mutta virtaa riittää kuitenkin. Miten sitä osaisikin ottaa nyt alkuun riittävän rauhallisesti? Minut tuntevat tietävät, että ei mitenkään. Polkaisin siis täpöllä nelkyt minsaa ja leikkasin päälle vielä nurmikon.

Nyt on taas hetki aikaa töille, mutta jahka pojat kotiutuvat koulusta, olen luvannut viedä heidät Poke-jahtiin Ruissaloon, Honkapirtille. Se taitaa olla täällä päin "The Place to be". Myönnän, olen itsekin pikkasen jäänyt koukkuun. Se kertonee siitä, miten tylsää mulla oli, kun jumitin jalkoineni kuus viikkoa kotona. 

Illalla kuskataankin sitten poikia treeneihin, mutta silti se on jotenkin niin, että kun on leppoisa päivä takana, ei kuskausrumbaankaan tule sellaista kiireen tuntua. Pienempien poikien treenitkin on tänään niin lähellä, että taidetaan mennä koko kööri sinne pyörille. 

Ei tällaisia päivä kovin usein ole, ja siksi jotenkin tänään oikein pysähdyin sitä miettimään, miten luksusta se on. Kun on työ, jossa tämä on mahdollista. Työ, johon voi vaikuttaa niin paljon ja itse. Ja joka ei ole valtavan tiukasti sidottu tiettyihin aikatauluihin, vaan suurimman osan työjutuista voi tehdä silloin, kun omaan arkeen parhaiten sopii. Toki niitä sitten toisinaan tehdään illat ja viikonloput putkeen. meidän perheen elämäntilanteeseen tämä on kuitenkin todella loistava. 

Sininen taivas, auringonpaiste ja vastaleikattu nurmikko takapihalla. Tänään ei välitetä siitä, että nurtsi on paikka paikoin hippasen rusehtava.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Miion kanssa satuillen

Eilen illalla ajoin kotiin pienen ihmisen, koulunsa aloittaneen Miion kanssa. Hän tuli treeneistä ja oli täynnä jalkapalloa. Kyselin vähän, mutta vastauksia ei tullut. Poika mietti vain asioitaan. Aloitin tarinan:

"Olipa kerran lamppu, joka valaisi suurta kartanoa. Siinä kartanossa asui yksin kissa, Kisu. Se kissa oli taikakissa. Se osasi taikoa erilaisia asioita. Yleensä se taikoi itselleen rahaa, jonka lähetti ruokakauppaan saadakseen itselleen herkkuruokaa. Mutta oltuaan pitkän aikaa yksin se päätti taikoa itsensä etelän aurinkoon.

Ja niin Kisu makasi Kreikan auringon alla. Sen viereen tuli koira. Kisu oli hämmentynyt, kun koira alkoi puhua. Vai oletko itse koskaan kuullut koiran puhuvan? Kisu ei kuitenkaan itse osannut puhua, vaikka olikin taikakissa.

Koira kertoi Kisun olleen hänen moriamensa, kunnes he olivat muuttuneet kissaksi ja koiraksi. Koira kertoi, että ylhäällä vuorella asui velho. Se velho osaisi auttaa heitä. Niin he lähtivät matkaan.

Ylös rinnettä kulkiessa he välillä joivat ja välillä lepäsivät, kunnes pääsivät velhon linnan luokse. Sinne päästyään he koputtivat oveen. Hetken päästä sen avasi pieni kaunis hiiri, joka päästi heidät sisälle. He kulkivat lävitse linnan pihan aina suureen saliin saakka, jossa velho istui.

Hän kysyi Kisulta ja koiralta, mitä nämä tahtoivat. Ja koira kertoi, että olivat riidelleet ja kinnastelleet ja silloin sulhanen, siis nykyinen koira, oli sanonut, että aivan hyvin sinä voisit olla kissa! Morsian puolestaan oli tokaissut, että silloin sinä olet koira. Ja kun hän oli taikuutta omistava niin, he muuttuivat. Mutta takaisin hän ei enää heitä osannut muuttaa. Koira kertoi lähteneensä vihaisena ja surullisena pois. Mutta nyt he olivat tavanneet ja halusivat takaisin ihmisiksi.

Velho kysyi, että oletteko oppineet olemaan nätisti? He kertoivat osaavansa. Ja niin heistä tuli taas mies ja nainen. He matkustivat takaisin kartanoon ja elivät siellä onnillisina elämän loppuun saakka."

Kysyin pieneltä mieheltä, että mitä pidit. Suu oli aurinkoinan ja hän nyökkäsi. Pian oltiinkin jo kotona.

JK. Tässä tarina oli lyhennetty, sillä automatka kesti noin 10-15 minuuttia.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kerro minulle...

Eilen elokuvissa kahdestaan. Valkokankaalta katsoimme elokuvan  "Kerro minulle jotain hyvää". Elokuva, jota en olisi "vanhassa" elämässäni mennyt katsomaan, mutta joka kuuluu nykyisen puolisoni lajivalikoimaan. Ja hyvä, että uskalsin tai rohkenin.

Elokuvan juoni on sangen selkeä. Se on kuin sekoitus kaikkea tätä gendreä: My Fair Lady, Love Story ja moni muu elokuva tuli mieleeni. Elokuvat, joissa rakkaus on yllättävää ja joissa ihmiset kokeilevat rajojaan ja joissa suhde päättyy eri tavoin kuin haluaisi (okei My Fair Lady päättyy hyvin).

"Kerro minulle jotain hyvää" elokuva ja varmaan myös kirja vetoavat vahvasti tunteisiin ja saavat aivot raksuttamaan. Kun tulimme ulos teatterista mieleni askarteli vahvasti ajatuksessa, että mitä ihmettä? Miksi toinen toimii niin, että ei anna mahdollisuutta toiselle ja itselle? Juonipaljastus: tarinassa on halvaantunut mies, johon hoitaja rakastuu ja joka saa miehen eloon. Mies ei kuitenkaan pidä itsestään sellaisena, vaan tappaa itsensä harkiten.

Miksi rakkaus ei riittänyt miehelle kertomaan, että hän on hyvä niinkin? Samaa tosin kysyn itseltäni kovin usein, kun pyydän toista kertomaan jotain hyvää. Arkipäivän painaessa päälle haluaa niin usein kuulla, että asiat ovat hyvin ja että toinen rakastaa minua.

Olemmekin puhuneet siitä, että hyvän kertomisen pitäisi olla arkipäivää, sen pitäisi mahtua jokaiseen päivään. Ettei koskaan tulisi tunnetta, että pitää kysyä toiselta: rakastatko vielä minua? Tällä kertaa ajattelin, että tämä elokuva muistuttakoon minua siitä, hyvän puhumisesta jokaisena päivänä, ei vain juhlapäivinä.